Muisto

Olin ollut rannalla sinä päivänä, lähes varmasti. Muisto oli vakaa ja vaaleansininen, vain aavistuksen haalistunut, reunoilta ruskean kellertävä. Sinä päivänä, sen tarkemmin en muistanut. Hän siristeli silmiään auringossa. Hän silitteli tottelemattomia hiuksiaan korvien taakse ja tuuli teki saman tien kaiken sen turhaksi.
En puhunut tuntemattomille, en lähestynyt yksinäisiä naisia etenkään uimarannoilla.
Paitsi nyt.
Hän pakotti, hän teki sen olemuksellaan, tuoksullaan jota en tietoisesti tuntenut. Se eläimellinen vaisto kaiken tämän sivistykseksi sanotun keskellä.
Häpesin itseäni, häpesin tapaani lähestyä, häpesin sanojani enkä edes muista mitä sanoin.
Vain aavistuksen epävarmasti hän kysyi etten kai ole mikään murhaaja? Kun tuntematon olin ja kaikkea.
Hymähdin muka loukkaantuneena, eikö keneenkään voi enää luottaa?
En tiedä mitä hän minussa näki, mutta kaikki meni kuin päiväunissa, haaveissa, toiveissa.
Joskus myöhemmin pyysin ettei hän puhuisi siten.
Hän katsoi minua viattomasti. No, ei oikeasti siten vaan tietäen että olin heikoilla. Olin hänen armoillaan. Ja hän kysyi ettei puhuisi miten?
Tuolla tavalla, vastasin, enkä tiennyt halusinko oikeasti hänen olevan hiljaa. Halusinko hänen lopettavan puhumisen sillä tavalla.
Ai miten, hän kysyi uudelleen. Hän hymyili, hän säteili. Hän kiusasi minua. Hän oli yliluonnollinen. Sitenkö, että se saa sut haluamaan luopua kaikesta. Hän luetteli auki tasaisen ja turvallisen elämäni, jossa kaikki oli tuttua ja periaatteessa hyvää, mutta se ei ollut tätä.
Halusin ettei hän puhuisi sillä tavalla, koska hän oli oikeassa.
Hän nojautui lähemmäs ja vieläkin hän hymyili. Hengitin häntä. Mikään tästä ei ollut todellista, mutta tämä kaikki oli todellisuutta parempaa. Tämä oli unta parhaimmillaan, silloin kun toivoo ettei se loppuisi.
Tää voi jatkua ikuisuuden tai loppua huomenna, hän sanoi hiljaa, kuin todeten itsestäänselvyyden. Joten se on riski. Se on aina riski.
Miten sellaisilla vaihtoehdoilla voi tehdä päätöstä?
En tehnyt. Olinko onnekas ettei minun tarvinnut?
Hän katosi. Minua kuulusteltiin. Miten tunsin hänet, miten tapasin hänet. Tapoinko hänet. Se päivä rannalla, se kerrattiin niin että värit hankautuivat haaleiksi, melkein pois.
Kun hän kysyi etten kai ole mikään murhaaja, ajattelin etten minä sinua tappaisi. En ainakaan tänään, en välittömästi. Se ajatus oli leikkiä, mutta ehkä vain puoliksi. Totuus on että en muista, en tiedä.
Olinko ollut hänen kanssaan todella? Vai oliko joku toinen tehnyt sen kaiken ja minä sivustakatsojana kuvittelin miten siinä kävisi?
Mutta rannalla olin sinä päivänä, lähes varmasti. Vaikka se muisto on lähes mustavalkoiseksi hangattu. Niiden toisiaan seuraavien tasaisten päivien keskellä jotka hän niin taitavasti auki silitti, muistan kuitenkin sen millaista oli hänen kanssaan. Muistan, joskin alati haalistuen, kun hän sanoi ettei se ole tätä.