Levitin sanaa, kerroin valheita. Keksin yhtä yhdelle ja toista toiselle. Kolmannelle näiden sekoituksia ja niin edelleen. Sanani eivät koskaan menneet solmuun valheiden äärellä. Minusta pystyi ammentamaan loputtomasti eri versioita totuudesta, totta niistä ei tainnut olla yksikään. Jos joskus olin sellaisen vahingossa suustani päästänyt, se oli kuulijan korvissa yhtälailla valhetta.
Kerroin vaikka kuoleman elämäksi, nälän juhla-ateriaksi ja rakkauden maailman suurimmaksi vihaksi. Jokainen näistä oli totta. Kiitokseni oli valheellinen sellainen, tervehdykseni samoin. Sanoinko koskaan hyvää yötä totta puhuakseni? Kiitinkö?
Kuten sanoin, loputtomasti eri versioita ja yhden sellaisen päätteeksi ajoin kovaa. Heilutin kättä auton avoimesta ikkunasta. Aamuyön kosteus siveli kättäni, kättelin vastaantulevaa päivää. Antaisiko se aamun olla aamu vai valehteliko, pistäisikö käänteisessä järjestyksessä eteeni ensin illan ja kävisin päivän läpi väärinpäin.
Vetäisin käteni sisään ennen kuin päivä saisi siitä kiinni. Pyyhkäisin kämmenen kuivaksi lahkeeseeni, kosteus painui ohuen kankaan läpi ja syöpyi ihooni.
Kosteus teki kotinsa reiteni sisään, jatkoi siitä samaa tahtia kohti nilkkaa ja nivusia. Valehteliko se mennessään olevansa jotain muutakin kuin ilman kosteutta. Miksi se muuten näin käyttäytyisi. En hidastanut vauhtia kun puristin nivusiani ja yritin estää kosteuden matkaa pidemmälle.
Nilkkani oli jo pelkkää vettä, jalkateräni kuin vesi-ilmapallo jonka sisään kaasupoljin oli painunut.
Huusin aamulle.
Huusin huomiselle, olipa se missä järjestyksessä tahansa.
Huusin kosteudelle joka huijasi ja keholleni joka uskoi.
Valuin kasaan kuin mätisäkki, mutta eihän se totuus ollut. Ajoin päin iltaa, mikä ei totta ollut sekään. Ajoinko edes kovaa ja olinko ylipäätään autossa?
Näytin keskisormea tien keskiviivalle. Auto mateli pintakaasulla, totta vai valhetta? Survoin kaksin käsin reidestäni painoa kohti kaasupoljinta. Vastaantuleva kaista oli valhetta. Vastaantulijoissa ei totuuden hiventäkään.
Minä olin pelkkää vettä ihmisen muotoisessa nahkapussissa.
Valokeilat puhkoivat valoisaa tulevaisuutta.
Tie oli tyhjä, kaista avoin, metalli kirskui ja minä karjuin kuiskauksia hiljaisuuteen.
SUODATA
