Lupauksia tehtiin, ne eivät pitäneet huomista pidemmälle. Heitin yön roskakoriin, sillä ei ollut enää sitä mistä hän oli kertonut.Olin odottanut turhaan ja kelasin takaisin eiliseen. Kävin sen läpi uudelleen, soitin kuluneen nauhan kuluneemmaksi. Rahinan seasta kuulin sellaista mitä siinä ei ennen ollut tai en ollut huomannut. Muovasin siitä mieleiseni. Paremmin korviin solahtavat sanat, suusta sulavasti lausutut lauseet. Teot jotka eivät olleet ristiriidassa kaiken kanssa.
Sinä.
Sanoit.
Niin.
Kerroin sen hänelle sana kerrallaan ja hän katsoi vastaan kysyvästi kuin ei olisi tiennyt mistä puhun. Pudistin päätäni, hymyilin vähän.
Hänen yksinkertaisuutensa ja naiivi uskonsa että kaikki pysyisi aina ennallaan.
Hänen silmänsä liian lähellä toisiaan, pistin merkille ja mietin miksen ollut huomannut sitä aiemmin. Niin häiritsevää.
Soitin nauhan uudelleen, kuuntelin tarkemmin, näin miten piti olla. Siirsin hänen silmiään, vain hieman. Korjasin muutamia muitakin seikkoja ja piirteitä saman tien. Ja kuulin sanat hänen suustaan, ne joita hän ei muka tiennyt sanoneensa.
Hän nyökkäsi ja myönsi virheensä, sanoi sanomansa sanat ja nyökkäsi.
Niinhän minä sanoin, minä sanoin. Painotin oikeassa olemistani rauhallisesti, loputtoman kärsivällisesti. Koska olin oikeassa, olin aina.
Suukotin häntä illalla.
Ei vaan hän suukotti minua. Teki lupauksia, hymyili.
Uskoin häntä ja yö oli taas entisen kaltainen, vei lupaukset mennessään ja aloitin taas alusta.
Hänen pahin vikansa oli se ettei häntä ollut olemassa. Jälleen kuvittelin hänen olevan oikea, kärsivällinen, ymmärtäväinen. Sellainen kuin halusin, sellainen kuin oikea ihminen ei koskaan valitettavassa epätäydellisyydessään ollut.
Näin hänet sohvallani, sängyssäni, kotonani, yhteisessä kodissamme ja petyin kun hän ei ollutkaan. Illaksi sain kaiken kuntoon, yö pyyhki sen pois ja aamulla aloitin uudelleen. Kelasin nauhaa, korjailin vääriä kohtia oikeiksi, halusin hänen olevan ja hän ei ollutkaan ja vihasin häntä hänen olemattomuudestaan.
SUODATA
