Kello näyttää 19.21. Ikkunan takana sataa ties monettako iltaa. Olen melkein kadottanut ajantajuni. En löydä kosketusta menneeseen todellisuuteen, jonka värit olivat haalistuneet ja jolle olin jo tullut vieraaksi. Ajatukseni virtaavat eri suuntiin kuin vesi rosoisella kalliolla enkä kykene tarttumaan niistä yhteenkään. Mieleeni nousee kertomus kahdesta tytöstä, jotka nukkuivat vieretysten syreenipensaiden alla. Silloin ymmärsin, että kuuluin tuohon kertomukseen, sillä olin aina pystynyt nukkumaan missä tahansa.
Sinisenmusta paljettipuku oli ollut pitkään ripustettuna vaatekaappiin ilman että kukaan olisi ilmaissut haluaan sitä käyttää. Tuona iltana, jonka ajankohtaa muistini ei suostunut kertomaan, sytytin kamariin valon ja avasin vaatekaapin oven tuntien itseni Tuhkimoksi. Pudotin vanhat vaatteeni nurkkaan ja pukeuduin paljettipukuun. Se oli ehkä joskus kuulunut jollekin kaukaiselle sukulaiselleni, joka kenties juuri tuolla hetkellä katseli minua hymyillen jostain iankaikkisuuden ikkunoista.
Suljin vaatekaapin oven kannatellen puvun jäykkää laahusta. Olisin valmis lähtemään, kun olisin löytänyt asuuni sopivan korun. Tai ehkä useampiakin koruja. Tutkin pöytälampun kellansumeassa valossa korulippaan sisältöä. Siellä oli kaikki ihanuudet mitä kuvitella saattoi. Otin sormieni lomaan pyöreistä valkoisista helmistä koostuvan kaulakorun ja sovitin sitä. Minusta näytti, että se sopi täydellisesti kokonaisuuteen. Sitten silmäni osuivat sormukseen, jossa oli tummanpunainen kivi. Se näytti rubiinilta, mutta oli kaikella todennäköisyydellä jotain arvottomampaa kiveä. Yhtä kaikki, se sopi sormeeni, joten jätin sen siihen. Otin vielä korulippaasta kookkaan, skarabeenmuotoisen meripihkakorun, kiinnitin sen pukuni miehustaan ja suljin lippaan lukon. Raotin ikkunaverhoa: sade oli lakannut. Lopultakin. Ehkä voisin jo lähteä, tuumin. Minun pitäisi vielä löytää sopivat kengät. Aivan kuin toiveeni olisi kuultu, sillä katsahtaessani eteisen nurkkaan näin hylätyn kenkäparin. Miettimättä kauempaa, kenelle se ehkä kuuluisi, laitoin kengät jalkaani ja avasin ulko-oven.
Vastaani tulvahti sateen raikastama syysilma. Kaupungin äänet kuuluivat vaimeana huminana. Suuntasin kulkuni raitiovaunupysäkille. Ohitseni kulki taukoamatta yhtä koreisiin ja kimalteleviin asuihin pukeutuneita daameja, toisilla herraseuraa käsipuolessaan. Ratikassa en voinut nähdä ikkunasta muuta kuin omien kasvojeni heijastuksen, niin myöhäinen ilta jo oli.
Saavuttuani perille katselin ympärilleni miettien, olisiko samaan paikkaan löytänyt tiensä joku muu yhtä yksinäinen. Kaikilla näytti kuitenkin olevan seuraa. Join yhden lasillisen tarjolla olevaa vaaleanvihreää boolia. Sen juotuani huomasin juuri paikalle saapuneen ja seinustalle seisahtuneen kaunottaren. Kävelin hänen luokseen. Minut huomatessaan hän soi minulle nopean, vaivihkaisen hymyn pälyillen sitten ympärilleen hieman vauhkonoloisena. Sitten alkoi tanssi. Kaunotar katsoi minua uudestaan. Ojensin käteni, ja nyt jo luottavaisen näköisenä hän tarttui siihen. Tanssimme nostalgisen valssin, minkä jälkeen menimme juomaan boolia. Emme sanoneet toisillemme sanaakaan, katseissa ja yhteisessä tanssissa oli riittämiin. Vetäydyimme sitten syrjemmälle, huoneen keskiosassa olevan viehättävän erkkerin luo. Siitä näki kauas yöhön, pelloille asti, jotka levittäytyivät siellä, missä kaupunki loppui. Silloin hän esitti minulle yllättäen kysymyksen:
”Mikä sinun nimesi on?”
”Minä olen Brigitte”, vastasin.
”Elsa”, hän sanoi, ja hymy välähti hänen huolellisesti punatuilla huulillaan.
”Brigitte, oletko koskaan ajatellut, mitä tapahtuisi, jos jättäisi jonain päivänä tämän kaupungin taakseen, matkaisi peltojen yli kauas, kauas pois eikä koskaan palaisi?”
Mietin hetkisen ennen kuin vastasin. Katselimme molemmat erkkeristä avautuvaa näkymää, ja monenlaiset haaveet täyttivät sydämemme.
”Kyllä, olen joskus ajatellut sitä. Olen myös miettinyt, onko mitään sellaista, mikä sitoisi minut tähän kaupunkiin, sen elämään ja asukkaisiin.”
”Ja mihin päätelmään olet tullut?” Elsa kysyi uteliaisuus kauniissa silmissään. Nyt katsoin häntä kasvoihin, ja ne olivat mielestäni hyvin kiinnostavat, ja pystyin lukemaan hänen sielussaan liikkuvia kuvia hänen katseestaan.
”Punnittuani pitkään eri vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia olen tullut siihen päätelmään, että olen vapaa lähtemään. Entä sinä?”
Katson häntä rohkaisevasti.
”Minä…” Elsa luo hetkeksi katseensa lattiaan. Nostaessaan sen jälleen näen hänen silmissään vakautta, päättäväisyyttä, lupauksen lopullisuudesta.
”Minäkin olen vapaa lähtemään”, hän kuiskaa.
Katsomme molemmat hetken aikaa huonetta, kuin hyvästeiksi, sitten hiivimme ulko-ovelle kenenkään näkemättä. Kun olemme ulkona, katsomme vielä viimeisen kerran taloa ja tanssiaisvieraita. Sitten käännämme tuolle kaikelle selkämme ja katoamme ympärillämme olevaan yöhön, joka sulkee meidät lempeään syliinsä.
SUODATA
