Poikien jäljet hangella, aikuisen varjot sisällä

Pääsiäisen pyhänä, huhtikuun alkupuolella yöpakkanen oli kovettanut pitkään jatkuneiden suojasäiden, jolloin oli sataa tihuuttanut jopa vettä, hanget kantaviksi. Jussi, Tuomas ja minä, vähän toisella kymmenellä olevia yläluokan kansakoulupoikia, sekä alle kymmenvuotias alaluokkalainen Eero juoksentelimme hangella innoissamme päämäärättömästi. Oli aamupäivä, ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Hanki kimmelsi silmiä häikäisevästi. Metsä veti meitä puoleensa. Varjoisassa kuusikossa orava kipitti kuusen latvaan; kynnet rapisivat puun kaarnassa. Punapäinen tikka rummutti onttoa kelopuuta. Tuuli huokaisi männyn latvassa. Viiman juoksuttamassa tuoreessa lumessa risteili jänisten jälkiä.
Eero poimi jäniksen papanan ja heitti sen Tuomaksen niskaan ja nauroi. Tuomas sinkosi kuusen kävyn Eeron otsaan. Eero kilahteli kuin separaattorin kello, kunnes sai sanotuksi:
– Ru…ruvetaan käymään käpysotaa, ja hän heitti Tuomasta kävyllä.
– Sikiön oisi parempi asettuu jo, Tuomas murahti.
– Kyllä teitä lapsettaa, pääsi kolmentoista ikäinen Eeron veli, Jussi, ääneen ja yritti näyttää aikuiselta.
Minuun, kolmentoista ikäiseen, iski penikkatauti ja aloin kiivetä vankkaoksaisen kuuseen. Pian jokainen meistä oli omassa puussaan kilpailemassa siitä, kuka uskaltaa korkeimmalle. Kun kyllästyimme, jatkoimme syvemmälle metsään ja päädyimme autiotalon pihapiiriin. Talo oli punamullalla maalattu hirsirakennus, melko iso ja tietääkseni siinä on ollut joskus sekatavarakauppa. Tutkimme ikkunoista miltä talon sisätilat näyttävät, ja asutultahan se talo näytti, mutta se toimi enää vain kesäasuntona sillä suvulla, minkä viimeinen asukas syntymätalonsa vanha poika oli siitä lähtenyt kylän pintaan ja rakentanut itselleen uuden talon. Jussi irrotti talon ikkunan, ja kömmimme ikkuna-aukosta sisälle taloon. Eero ei pienimpänä onnistunut ja päästi äläkän, kunnes veljensä kiskaisi hänet sisäån sanoen:
– Pennun pitäs pitää pienempää ääntä, tuossa on naapuri lähellä.
Tutkimme paikkoja pienen jännityksen vallassa, sillä pääsiäisen pyhänä joku sukulaisista saattoi tulla tarkistamaan taloa ennen kesää. Kamarin kaapista löytyi vanhoja valokuva-albumeita, joita selailimme. Eero löysi tuvan kaapista keksejä ja alkoi rouskutella niitä.
– Jätä syömättä, ovat varmaan vanhoja, Jussi sanoi.
Eero paiskasi keksipaketin seinään, ja keksit levisivät kuin kuuluisat Jokisen eväät pitkin lattiaa. Albumit jäivät lattialle levälleen. Meitä ei enää kiinnostanut talossa mikään ja ryömimme ikkuna-aukosta ulos. Eero jäi taas aukkoon jumiin ja päästi äläkän, kunnes Jussi tempaisi hänet hangelle nurin niskoin ja sanoi, että kohta on virkavalta perässä. Juosta vilistimme pitkin hankea kuin keväiset vasikat eikä meidän mölinä paljon vasikoitten ääntelystä poikennut.
Tuomaan päässä naksahti vuosisadan älyn väläys:
– Mennään naimaan koulun Teijaa!
Koulun Teija oli yläluokan opettajan nuorin tytär. Hän kävi oppikoulua ja oli meitä kolmentoistavuotiaita – minua, Jussia ja Tuomasta -pari vuotta vanhempi.
Innostuimme Tuomaan ajatuksesta ja päätimme, että niinhän me tehdään. Jopa pikku Eero kilahteli siihen malliin, että isoveljensä joutui hänen intoaan pidättelemään. Jussi heittäytyi hangelle mahalleen ja alkoi harjoitella naimisen eleitä nytkyttelemällä takapuoltaan. Pikkuveli otti mallia, jolloin Jussi jo älähti:
– Sinä et tiijä näistä asioista yhtään mitään!
Koulun pihaan emme uskaltaneet mennä. Ylempää hangelta katselimme, että näkyykö Teijasta vilaustakaan. Ei näkynyt. Ainoastaan yläkoulun opettaja seisoi olohuoneessa hajamietteisenä, tukka pystyssä ja kädet taskussa, ja katseli meitä ikkunasta.
– Ope on humalassa, krapulassa ainakin, Tuomas arveli.
Muistin, kun kerran oppitunnilla opettaja käski minun hakemaan karttavarastosta topografikartan, ja minä jäin pulpettiini miettimään, että minkälainen on topografikartta. Opettaja karjaisi, että mikä siinä on etten minä saa jalkojani liikkeelle ja uhkasi hakea haulikon ja antaa sillä vauhtia minulle. Säntäsin pulpetistani niin että pulpetti meinasi kaatua, karttavarastoon arvailemaan, mikä niistä lukuisista kartoista on topografikartta. Nyt minä sanoin, että kohta se hakee haulikon ja ampuu meidät kaikki. Pikku Eero rääkäisi, että mennään kotiin. Jussi sanoi: että turpa kiinni, rääpäle, pelkuri, mutta ampaisi juoksuun siihen suuntaan, josta olimme tulleet. Me lähdimme hänen jälkeensä yhtä kovalla vauhdilla. Minulta lensi pipo päästä, mutta maltoin poimia sen mukaani. Tienoo raikui ja kaikui, ja me hävisimme omille teillemme.

Huhtikuisena iltana, yli viisikymmentä vuotta myöhemmin, katsellessani syntymäkotini ikkunasta hangen sinertäviä varjoja, muistelin lapsuuteni ja nuoruuteni aikoja, tuotakin tapausta. Haaveilin, että jos voisin vaikka akvarellimaalauksissa vangita hiljalleen hämärtyvän kevätillan maiseman, taivaan värit kun aurinko painuu mailleen, hangen sinertävät varjot. Mutta kun en harrasta maalausta. Ei minulla ole lahjoja siihen.
Äskeiseen muistoon liittyen, mitä meille nyt kuuluu. Eerosta en tiedä. Maailmalla hän on jossain. Tuomas kuoli aivosyövän uhrina neljä vuotta sitten, kuudenkymmenen ikäisenä. Jussi eksyi maailmalla väärille poluille. Kuulin hänen olleen vankilassa. Sittemmin velkojat olivat kiduttaneet hänet kuoliaaksi. Tuonpuoleisessa lienee hänelläkin hyvä olla.
Nousen isäni veistämän pirtinpöydän äärestä niin huolimattomasti, että tyhjien oluttölkkien rivistö leviää sikin sokin pöydälle. Kävelen lihassairauden jäykistämillä jaloilla päästämään kissan ulos. Psyykkisesti sairastunut avovaimoni herää kamarin sängyltä, missä hän on taas makaillut koko päivän. Hän alkaa hokea nimeäni huutaen. Hänen hätääntynyt, viiltävä äänensä kaikuu korvissani.