Tapoin verovirkailijan retkikirveellä Haapaniemenkadulla, tammikuussa 1987. Ihmiset kirkuivat kuin lokit kevätaamuna. Minä laitoin verisen retkikirveeni kassiini ja kävelin verotoimistosta muina miehinä ulos. Hyytävä tuuli puhalsi lumikiteitä vasten kasvojani, sillä oli alkanut sataa, kun kävelin uhmakkaasti raitiovaunupysäkille. Jäin odottamaan raitiovaunua puseron kaulukset pystyssä. Huomasin, että verta oli roiskunut mustan puseroni hihoille, mutta kukaan pysäkillä seisoskelijoista ei näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota.
Raitiovaunu tuli kirskuen pysäkille ja nousin vaunuun, jossa oli tungosta. Raitiovaunu nytkähti liikkeelle. Seisoin tungoksessa tolpasta kiinni pidellen. Käytävän toisella puolella seisova mies, jolla oli päällystakki ja viininpunainen kaulahuivi, tuijotti minua ikään kuin olisi nähnyt lävitseni. Näytinkö tappajalta?
Raitiovaunu nytkähti äkisti, ja horjahdin eteenpäin. Samassa harmaatakkinen mies työnsi itsensä väkijoukon läpi, suoraan minua kohti. Hänen katseensa oli päättäväinen, ei enää pelkkää tuijotusta vaan aikomus. Puristin kassia ja tunsin kirveen terän liikahtavan sisällä. Vaunu heilahti mutkassa, ja käytävässä syntyi hetkellinen kaaos: joku kompastui, joku kirosi, metallinen kolahdus kaikui lattialta. Käytin sekunnin murto-osan hyväkseni ja pujottauduin kahden matkustajan välistä kohti takaovea. Mies seurasi, näin sen sivusilmällä – harmaa takki leikkasi väkijoukkoa kuin veitsi. Vaunu hidasti seuraavalle pysäkille, ja sydämeni hakkasi kuin olisi yrittänyt murtautua ulos rinnasta. Jos ovi vain avautuisi tarpeeksi nopeasti.
Suomenlinnassa, vuokrayksiössäni rauhoituin ja katselin toisen kerroksen ikkunasta, jossa olivat karut verhot, vastapäistä maisemaa: merivartiosto, venevajat, punatiilinen pirunkirkko, vanha, sinapinkeltaiseksi maalattu upseerikerho ja maisemaa hallitseva suuri kirkko, joka oli tsaarin aikoina katsellut merelle ja kantakaupunkiin kullatuin kupolein ja vinoristeineen, mutta nyt se katseli luterilaisena pyhättönä vaatimattomalla kupolilla ja näytti tornistaan maisemaa leikkaavaa valoa eksyneille merenkulkijoille. Viima juoksutteli lunta. Ikkunan alapuolella kulki tie, jolla ihmiset kulkivat takin kaulukset pystyssä. Poliisiauto kulki sillalla rauhallisesti kohti tätä saarta, eivätkä sen hälytysvalot vilkkuneet eivätkä sireenit ulvoneet. Sytytin savukkeen, eivätkä käteni vapisseet. Jonkun ajan kuluttua käytävästä kuului askeleita. Oveeni kopsautettiin pari määrätietoista napautusta. Avasin oven. Maavoimien varusmies seisoi käytävässä sotaveteraanien avustuskeräyspurkki kourassa ja kysyi, että osallistunko sotaveteraanien avustuskeräykseen. Kaivoin lompakostani muutaman kolikon avustuskeräyspurkkiin. Varusmies kiitti ja toivotti hyvää päivän jatkoa.
Laitoin kahvin valumaan ja aivoni kelasi filmiä, että mitä olikaan verotoimistossa tapahtunut. Mikä sai minun tappamaan verovirkailijan? Miksi minulla oli retkikirves kassissa, kun menin asioimaan veroasioissa? No siksi, kun talvilomani lähestyi, ostin retkikirveen, koska harrastan umpihankihiihtoa eräsuksilla, niin voisin hiihdellä laavulle ja tehdä tulet sinne, voisin syödä eväitäni ja paistaa makkaraa. Stressaava työ vaatii vastapainoa, ja luonnossa liikkuminen on hyvä keino rentoutua; metsä rauhoittaa, ja kotiseudullani Ilomantsissahan niitä metsiä riittää. Matkalla verotoimistoon ostin retkikirveen, mutta siitä tulikin tappotyökalu. Mitä oikein tapahtui?
Verotoimistossa oli ruuhkaa. Vuoroani odottaessani jouduin täyttämään veroasiointiin liittyvän kyselykaavakkeen. Täytin sen lyijykynällä. En oikein sisäistänyt kaikkia kysymyksiä. En jaksanut keskittyä, olin stressitilassa ja halusin päästä kyselykaavakkeesta mahdollisimman nopeasti eroon ja täytin sen huolimattomasti. Kun olin täyttänyt kyselykaavakkeen, jäin odottamaan palveluvuoroani. Kasvoni punoittivat, käteni vapisivat, olin paniikkihäiriön partaalla, mikä ei ollut minulle uutta. Näin minulle tapahtui usein suuressa ihmisjoukossa, esimerkiksi kaupan kassajonossa ja parturin tuolissa sain usein ahdistuskohtauksia; olin niissä ikään kuin vankina, sillä eihän kassajonosta voi paeta, kun ostokset on maksamatta, eikä parturin tuolista voi paeta kesken hiusten leikkuun.
Halusin paeta verotoimistosta, mutta näin en tehnyt kun halusin hoitaa veroasiani, ja toivoin, että palveluvuoroni tulisi pian.
Toiveeni toteutui. Otin kassini(kassissa oli matkalla Stockmannilta ostamani retkikirves) ja riensin palvelutiskille. Minua palveli vanhemmanpuoleinen nainen, joka oli hyvin miesmäinen. Sillä oli lyhyet hiukset, terävä nenä kuin linnun nokka ja katse oli tuima. Ojensin kyselykaavakkeen naiselle, joka tarttui siihen vihaisesti. Hän laittoi vanhanaikaiset lasit silmilleen ja piti niitä nenällään. Hän tutki täyttämääni kyselykaavaketta tuiman näköisenä, ohuet huulet puristuivat tiukasti yhteen, ja hän loi lukemisen lomassa silmälasiensa yli vihaisia katseita minuun. Jos olin ollut verotoimistossa enemmän tai vähemmän ahdistunut, niin nyt tunsin oloni suorastaan tukalaksi. Potkaisin hermostuneena jalkojeni väissä lepäävää kassia, kirves kolahti pahaenteisesti lattiaan.
– Tämähän on päin persettä! verovirkailija tiuskaisi.
Sydämeni muljahti ja pälyilin sivuilleni, että herätänkö minä tomppeli täällä epämääräistä huomiota, ja näin ivallisia katseita kohdistuvan minuun, vai kuvittelinko minä. Kasvoni karahtivat punaisiksi ja kylmä hiki nousi pintaan. Mitä olin tehnyt väärin lomaketta täyttäessäni. Suuni kuivui, sain tuskin nielaistuksi enkä osannut muuta kuin tuijottaa verovirkailijaa. Verovirkailija mulkaisi vihaisesti minua, tuhahti ja esitti niin kapulakielisen kysymyksen, johon en osannut vastata. Lattia tuntui keinuvan jalkojeni alla, ja potkaisin hermostuneesti jalkojeni välissä lepäävää kassia; kirves kolahti lattiaan kolkosti. Verovirkailija odotti vastaustani ja katsoi minua; hänen ruskeat silmänsä olivat supistuneet nuppineulan pään kokoiseksi ja ohuet huulet olivat puristuneet tiukaksi viivaksi. Änkytin jotain. Virkailija hankasi kiukkuisesti pyyhekumilla jonkin kohdan täyttämästäni lomakkeesta. Tuli kouluajat mieleen, ja tunsin olevani alakoululainen. Virkailija korjasi lomakkeesta pyyhkimänsä kohdan ja mulkaisi minua silmälasiensa yli ja kysyi:
– Paljonko on yksi plus yksi?
Vastasin hätäpäissäni:
– Ko…kolme.
– Eikä ole! ärjäisi virkailija.
Tunsin vajoavani maan alle. Pälyilin ympärilleni, ja minua tuijotettiin monin silmäparein. Piru sai palkeensa paikatuksi. Tempaisin kassini lattialta ja sysäisin tuolin noustessani ja kopeloin kassini sisällä olevasta retkikirveestä muovikotelon irti, olin jo poistumassa, mutta pyörähdin ympäri ja tapoin verovirkailijan iskemällä sitä retkikirveellä päähän.
Kahvi oli valunut ja kaadoin kahvia mukiini. Laskin kahvimukin pöydälle ja menin tutkimaan vaatenaulakon koukussa roikkuvaa mustaa nahkakassiani. Otin sieltä uudelta tuoksuvan retkikirveen esille ja irrotin siitä mustan muovisuojuksen. Kirveen terä hohti teräksisenä. Kokeilin sormella terää ja totesin sen teräväksi. Vai vielä verta kirveen terässä, mitä vielä! Tunsin tervaslastujen ja savun tuoksun ja kuulin jään alta vaimean puron solinan. Muistin lapsuudestani äitini sanat:
– Tuolla pojalla osaa olla sitten vilkas mielikuvitus!
Vanhempi harrastajakirjoittaja, kustantamoiden hylsymestari, toivoton tapaus!
SUODATA
