Kilju

Make ja Esa ajoivat mopoilla kätköpaikalle syyskuisena lauantai-iltana. Mopojen valokeilat leikkasivat maantietä. He kääntyivät maantieltä metsäpolulle ja ajoivat jonkun matkaa kuusikon syliin. Perillä kun mopojen moottorit olivat sammutettuina, he kuiskivat, sillä kuusimetsä rajautui rintamamiestalon pihapiiriin reilun sadan metrin matkalta. Sähkölamppujen valokeiloissa he touhusivat kätköpaikalla; muurahaiskeosta lensi pesäaineksia, hajottaa nyt toisten koti, Esa ajatteli. Make hoki kuiskimalla:
– On kiire, on kiire, on kiire kiire kiire!
– Turpa kiinni, Esa sanoi.
– Pitikö sen nyt toisten pihaan kätkö tehä, Make harmitteli.
– Ootpa poika kätkenyt tähän reten ihan omia aineita, kolmen tolpan olutta, mitä? oli Esan vastaus.
– Ei ollut minun idea, Make sanoi.
– No kun tämä suuri muurahaiskeko sattu sopivasti tähän polun varteen, matkan varrelle, Esa puolusteli.
Pullot kilisivät, kun he laittoivat niitä muovikasseihin, Make kymmenen keskiolut pulloa ja Esa vanhoihin viinapulloihin kymmenen litran muovikanisterista valuttamaansa kiljua, ei niitä ollut kuin neljä viinapullollista.
– Häivytään ennen kuin Junno ilmestyy paikalle, on muuten ukko tarkka omista maistaan, Make sanoi.
– Niin että kuka se on näitä muurahaisen kekoja levitellyt, Esa sanoi.
– Karhupa tietennii, Make ehdotti.

Pojat ajoivat mopot suuren ladon taakse, pullot kilisivät ohjaustangoissa. Pilvet olivat hajoamassa ja kuun naama tuli näkyviin, jokunen tähtikin iski silmäänsä. Make aukaisi hampaillaan olutpullon korkin ja joi ahneesti, niin että kuului vain pulputus. Esa joi kiljua yhtä ahneesti, ja ähkäisy oli voimakas, kun hän lopetti juomisen. Hämärässä ei näkynyt hänen irvistystään, sillä sokeria juoma olisi tarvinnut lisää maistuakseen.
– Sinä sitä et tuosta kiljun ravasta humalaan tuu, eikö tuo lie keskenkäynyttä, Make sanoi.
– Niinkö luulet, Esa sanoi epäillen itsekin juoman tehoa.
Kun Make oli juonut kuusi pullollista olutta nopeaan tahtiin ja Esa juonut kaiken kiljunsa, he lähtivät kävelemään maamiesseuran talolle. Make nieleskeli taistellen oksennusta vastaan, mutta oksennus purkautui rajulla voimalla ulos, ja hän yökötteli ja noitui kumarassa. Esa käveli eteenpäin, nauroi ja hoki:
– Ala tulla, on kiire, on kiire, on kiire kiire kiire!
Make ryhdistäytyi ja lähti hoipertelemaan Esan jäljessä noituen ja yökötellen.
Maantien varressa parkissa seisovien autojen punaiset parkkivalot keikkuivat poikien silmissä ja Maamiesseuran talolta kuuluvat äänet kaikuivat heidän korvissaan oudolla tavalla.

Esa heräsi narikan viereisellä penkillä, kun joku tarttui lujalla otteella hänen hartioihinsa ja alkoi repiä puseron kauluksesta ylös.
– Ylös. Täällä ei nukuta. Pihalle siitä…perkele…ei, ei nukuta…matkoihin…
Esa tunnisti häirikön.
– Jape perkele, mitä sinä nyt…eikö sitä saa rauhassa…
-Pihalle siitä. Ei nukuta!
– No eihän se minun vika oo…jos sinuu ei nukuta, Esa sopersi.
– Pihalle siitä!

Jape lähti taluttamaan Esaa kohti ulko-ovea puseron kauluksesta riuhtoen. Esa tarrasi Japen niskaan kiinni ja päästeli suustaan epämääräisiä sanoja.
– Tuosta nyt ei ota selevää, kumpi taluttaa kumpaa, kuului kommentti.
– Tai molemmat taluttaa toisiaan, sanoi siihen toinen.
Järjestysmies seurasi, kumpi kaatuu ensimmäisenä, ja kiirehti aukaisemaan näille ulko-oven. Kun kaksikko kamppaili kynnyksen yli rappusille, järjestysmies sanoi vain:
– Menkäähän siitä.
Make nojasi rappujen kaiteeseen, poltellen tupakkaa suu virneessä, ja sanoi:
– Ei Esa oo humalassa, se vain näytellee humalaista.
– On muuten hyvä näyttelijä, äitiinsä tullut, Liina, Esan äiti on ollut niissä näytelmissä, näytellyt milloin tukkijätkee, puliukkoo ja millon mitäkin kyläjuhlilla ja tämänkin maamiesseuran talon iltamissa, eräs pölliclubia holkissa poltteleva mies sanoi.
– Se mitään noista kiljunlitkuista humalaan ole tullut. Veteen sekoitettuun hiivasokerilientä, mitä prosentteja niissä muka olisi, Make jankutti.

Jape ja Esa, jotka olivat suunnilleen samanpituisia, hieman keskikokoa lyhempiä, kamppailivat pihalla kulkemisen kanssa. Sinnikkäästi Jape yritti raahata vastahakoista kaveria eteenpäin, ja he älähtelivät epämääräisiä sanoja, kunnes taluttaja kaatui selälleen ja veti talutettavan mukanaan.
-On siinä miestä taapelissa, joku sanoi.

Aikansa he siinä konttailivat, kunnes Jape pääsi jaloilleen ja kiskoi Esan ylös. Hän meinasi kaatua selälleen, mutta sai tasapainon haltuunsa ottamalla pari taka-askelta. Urhoollisesti hän jatkoi toverinsa taluttamista kirosanoja päästellen ja sai viimein hänet seurantalon päätyyn, hämärään nurkkaan istumaan takaoven matalille rapuille. Jape käveli huojuvin jaloin pihamaan valoihin, levitteli käsiään, löi kämmenensä vastakkain ja hihkaisi:
– Hih… hik… tämän pojan käsissä pysyy vaikka vikuri härkä. Sitä ei sammuta sisälle. Kaikki juopporetkut joutaa nurkan taakse!
Tämän sanottuaan, hän kaatui nenälleen ja jäi makaamaan siihen.

Esa makasi kippurassa takaoven rappusilla. Orkesterin basso jumputti valssin tahtia, niin että seurantalon ikkunat tärisivät, ja solisti lauloi:

Yö kerran unhoa annoit
Väsyneenä kun helmaasi jäin…

Tuuli juoksutteli keltaisia lehtiä pitkin pihamaata. Kuu valaisi tähtikirkkaalla taivaalla, ja seljennyt sää ennusti hallayötä. Esa heräsi, kun joku ravisteli häntä hartioista. Se oli tuttu järjestysmies, joka sanoi:
– Minkä takia se Jarmo sinut ulos raahasi, ite oisi joutanut tänne. Nousehan niin minä talutan sinut sisälle, muutenhan sinä palellut kun sää viileni.
Esa kampesi jaloilleen, ja järjestysmies tuki hartioista ja lähti taluttamaan tätä sisälle.
– Saat olla sisällä kaikessa rauhassa, Jarmo ei enää puutu tähän asiaan, kun se sammu tuonne nurkalle, järjestysmies sanoi.
Joku kommentoi, mitä järjestysmies ei kuullut:
– On tämän kylän tansseissa outo järjestys, kun humalaiset taluttaa toisia humalaisia pihalle ja järjestysmiehet taluttaa sammuneet humalaiset takaisin sisälle.
– Tuossa on vielä penkin päässä tilaa, istuhan siihen, järjestysmies sanoi Esalle. Esa rojahti istumaan pää kallellaan narikan viereiselle penkille, samaan paikkaan, josta Jape oli raahannut hänet ulos.
Esalla oli tunne, että lattia keinuu alla. eikä hän jaksanut nostaa päätään. Mahassa kiersi ja poltteli, mahan sisältö tuntui nousevan väkisin kurkkuun. Hän nousi penkiltä, käänsi narikkatiskin saranoidun kannen ja meni narikan puolelle. Hän painui kumaraan, kun oksennus purkaantui rajulla voimalla. Hän yökötteli ja kakoi ja lysähti istumaan lattialle. Toinen oksennus tuli yhtä rajulla voimalla.

Seurantalon vahtimestari huomasi tapahtuneen ja sanoi:
– Lehmusvaaran Einarin pojalle tuli huono olo, voi perhana.

Vahtimestari tuli likasangon kanssa. Hän nosti Esan lattialta, talutti hänet narikan viereiselle penkille ja asetti likasangon hänen jalkojen juureen.
– Tähtää oksennus siihen sankoon, istu siinä ja oksenna kaikessa rauhassa, ulos ei tarvii lähtee, hän sanoi.
Kun vahtimestari oli poistunut, joku kommentoi:
– Pitävät kuin piispaa pappilassa, paikallista nulikkaa.
Toinen vastasi:
– Täällä on humalaisilla kissan päivät.
– Vain paikallisilla. Ulkopaikkakuntalaiset kännikalat heittävät armotta ulos.
– Ja polkevat vielä suohon! joku lisäsi.

Esa antoi oksennuksen tulla likasankoon ja sitä tuli ja tuli, eikä loppua meinannut tulla.
Make pääsi taas sanomaan:
– Esa, se mitään humalassa oo, näyttelee vain. Niistä kiljun litkuista, mitä se on juonut, ei voi tulla humalaan.
– Vain oksennus niillä näkyy irtoovan, joku sanoi.
– Ei tuo kyllä jaloillaan näytä pysyvän, toinen sanoi siihen.
Orkesteri soitti ja solisti lauloi:

Karhu nukkuu jossain juuren alla
suuret tähdet kiiluu taivahalla
täällä komeus ei silti nouse pollaan
kun ollaan maassa Kuusamon…

Paikallinen kyläkauppias ja tanssien järjestäjä oli juovuksissa. Hän istui narikkatiskillä ja huojui kuin honka tuulessa. Yhtäkkiä kuului rysähdys, kun kauppias kaatui selälleen narikan puolelle ja liukui oksennuksen liukastamalla lattialla, iskien päänsä lämpöpatteriin.
– Jokke pääsi liukkaille, joku sanoi.
– Ei kai siltä menny niskat poikki, toinen kysyi.
– Eikä mitä. Teräsniskoja tämän kylän miehet on.
– Siellä taitaa pakastuu.
– Kyllä se suvi vielä tulee.

Esa oli ehtinyt sunnuntaina vasta iltapäivän puolella kyselemään Makelta kuulumisia, että miten lauantain seurantalon tanssireissu oli mennyt. Make oli vastannut, että kyllähän sinä muistat, kun olit selvinpäin, ja että hyvin vakuuttavasti näyttelit humalaista. Esa muisti siitä illasta yhtä ja toista, mutta pimeitäkin kohtia oli jäänyt. Hän ei kuitenkaan alkanut siitä väittelemään, koska Make ei näyttänyt antavan periksi siinä, että Esa oli juopunut kiljusta – juopunut vieläpä hyvin voimakkaasti. Esa sanoi vain, että ilmoja riittää. Tämäkin oli totta, sillä aamuyöllä taivas oli mennyt pilveen ja satanut ensilumen. Makella oli lievä krapula ja Esalla hyvinkin kohtalainen. Ennen kuin Make innostui kertomaan illan tapahtumista, Esa oli ehtinyt vaipua ajatuksiinsa katsellessaan, miten aurinko sulatteli lumia ympäristöstä; räystäiltä tippui vettä kuin keväällä. Hän ajatteli, että kyllä sitä nyt jaksaa olla viikon ammattikoulussa kiusattavana metallilinjalla, asua kirkonkylällä oppilasasuntolassa, kun on viikonloppuna kunnolla rentoutunut. Että kyllä kilju miehenkuvan tiellä pitää.
Sitten tuli muistikuvia viime yöltä, kun hän oli ajanut seurantalolta tullessa mopolla monta kertaa ravin kautta. Mutta sitä hän ei ollut tajunnut, minkä Make mainitsi: että jaksoit kotimatkalla näytellä surmanajajaa ajamalla tien laidasta laitaan, niin ettei taksiauto ollut päässyt ohittamaan. Ja saattaapa pirssikuski siitä sinua vielä puhutella.