Sanat tulivat ulos harvakseltaan, tauot niitä pidempinä. Asia mahtui paremmin hiljaisuuteen. En tosin pahemmin edes yrittänyt. Kaveri ei kysellyt lisää, oli vain taipunut simit-rinkelille, siltä se ainakin näytti. Normaali ihminen ei seissyt siten, ei olisi pystynyt yrittämälläkään. Monotin sitä joutessani ja kaveri oikeni melkein suoraksi. Silmistä näki hämmennyksen ettei se tiennyt missä oli. Annoin sille suunnan yksinkertaisella sanalla ja se alkoi jojottaa siihen suuntaan kuin käskystä. Ei sen olisi tarvinnut, mutta ei se varmaan pystynyt hillitsemään itseään. Johonkin oli mentävä ja se menisi kunnes jokin antaisi periksi. Katsoin sen aikaa kun katsomista riitti ja jatkoin matkaa.
Kadun loivassa kulmassa pistin jalat alta liikennemerkin tolppaan nojailevalta hönöltä. Se nyppi kuulokkeita korvistaan kysyvä ilme naamallaan, kurkusta kuului ”ha” kysymysmerkillä. Sen kuuli useammin kuin huomenta, kiitos tai anteeksi. Kuittasin takaisin saman, taivuin kaarelle ja sitten simit-rinkelille. Maa oli lähellä kasvojani, haistoin lämpimän asvaltin.
Kirosin mielessäni, ääneen en pystynyt. Kauanko tällä kertaa, miksi ja miksi nyt?
Hönö työnteli kuulokkeita takaisin korviinsa, todellinen maailma tuntui karulta ilman niitä. Jotain se yritti sanoa, mutta taukoja oli enemmän. Se näytti keskisormea ja lähti. Jäin rinkelille ojottamaan, joku nauroi, joku haistatti vitut. Sitten joku monotti ja oikenin kuin vieteri enkä tiennyt mitä sitten. Kunnes joku sanoi sen sanan ja antoi suunnan.
SUODATA
