Kaikki loppui hiljaa ja värittömästi. Harmaasti.
Punaiset, (punatut!) huulet näyttivät harmailta. Ruskeat hiukset samoin. Punaiset kynnet, poskipäiden hänelle ominainen kevyt puna ja heleä iho – usko pois – kaikki oli yhtäkkiä harmaata.
Ja silmät, arvaa ihmeessä.
Ei sillä ollut väliä. Kaikki oli joka tapauksessa lopussa. Ei sillä tavoin ”kaikki” kuin tarkoitetaan että jokin loppuu ihmisten välillä.
Vaan kaikki. Ja kaikki on aika paljon silloin kun sitä ei enää ole.
Hätä, kauhu, paniikki, kaikki oli poissa. Rakkaus, huoli, epätoivo. Poissa. Työt, kodit, aamupalat ja lauantai-illat. Onni ja epäonni. Toivo paremmasta huomisesta. Tai edes huonommasta. Se pisti mittasuhteet kohdalleen kun toivo oli poissa.
Ja se huominen, parempi tai huonompi.
Hidas ja melankolinen musiikki vaihtui menevään, melkein iloiseen. Minun soittolistani se ei ollut, syytin siitä häntä, joka oli muuttunut värittömäksi. Musiikki ei melkein sopinut hidastettuun näkymään kun lasi lensi loputtomalta tuntuvan matkan kohti lattiaa, johon se väistämättä törmäisi. Siihen asti kuvittelin, että jollain tavalla voisin perua sen kaiken. (Huomatkaa: sen kaiken.)
Jättää lasin heittämättä, antaa värien olla muutakin kuin harmaata. Pitää turpani kiinni toisinaan.
Liikkeelle laitetut teot kuitenkin jatkuvat loppuun asti. Niinpä se hemmetin lasikin rikkoutui lattiaan. Mennessään se tietysti rikkoi (sen kuuluisan) kaiken mitä jäljellä oli.
Se kaikki kestäisi kuitenkin vain rajatun ajan. Tietyssä mielentilassa on taipumus liioitella.
Enkä minä sitä tekoa perunut olisikaan, vaikka olisin voinutkin. Teot oli tehtäviksi tarkoitettu ja vaikka maailmalla olisi käytössä aikakone, sillä palattaisiin takaisin vain tekemään teot isommin ja tyhmemmin.
Niinpä kaiken sen päätteeksi mikä meidät tähän toi, tyhjensin lasista haalean veden kurkkuuni - se ei sammuttanut janoani eikä oikein mitään muutakaan – ja yritin pidätellä itseäni vielä hetken, jos olisinkin väärässä ja olisi vielä jotain mitä en ollut ajatellut, jotain mitä hän ehkä olisi voinut sanoa mikäli olisin halunnut kuulla.
Mutta en en usko. Asiat jatkuvat vain tiettyyn pisteeseen asti ja sitten ne muuttuvat, parempaan tai huonompaan.
Vielä hetken oli hiljaista. Puristin lasia niin että käsi tärisi. Sitten heitin sen, niin kovaa kuin jaksoin, mutta se lensi hitaasti. Sen aikaa oli hiljaista, siihen kaikki päättyi.
Huuto alkoi kun lasi pamahti lattiaan ja sirpaleet lensivät, mutta eivät todellakaan hidastettuina.
SUODATA
