Viides aviomies oli se oikea. Se oli oikea siinä määrin kuin tosi pystyi olemaan. Ei se juhlava mies ollut, suusta ei paljoa tullut kuin kurkkuynähdyksiä eikä sängyssäkään hurrattu. Hymisteltiin hissukseen ja aavistuksen tyytyväisyyteen viitaten kuitenkin. Joskus se oli tarpeeksi, vaikka toden totta enemmänkin joskus kaipasi. Mutta neljän aviomiehen historialla kokemusta oli sen verran, että sitä ymmärsi tyytyä siihen mikä oli keskiarvollisesti kohtuullista. Olisi voinut olla huonomminkin. Paremminkin ehkä, mutta paljon pienemmällä todenäköisyydellä.
Kurissakin tämä pysyi. Viikkasi vaatteet omin käsin, likapyykit löysivät pyykkikoriin, keitti kahvin kysymättä ja pelkkää kasvojen ilmettä tulkitsemalla. Huomenenkin murahti ja illalla piti kädestä.
Komennon jos meinasi ottaa niin pistin kuriin. Kauhalla, kepillä, nyrkillä tai perseellä. Totteli paremmin kuin edelliset, välineestä riippumatta.
Vuoden päivät melkein kului ennen kuin nappasin kurkusta, pitelin kunnes reppanan naama sinersin ja sitten hellyin. Silittelin hellästi ja hyvittelin. Mietiskelin, että mitä jos en jollain kertaa heltyisikään ja ajatus pikkuisen houkutti.
Kokeilin uteliaisuuttani jossain vaiheessa uudelleen. Teki mieli vähän kovempaa. Annoin sitten taas olla kun toinen pyysi. Päästin käsistäni, siihen jäi kuin paska perseestä. Annoin olla päivän ja kahdenkin. Tuumin oliko se oikeasti mahtanut pyytää. Potkaisin pikkuisen, niin oli mies vaimeaa tutinaa kuin säilykepurkin nötkötti. Kestävyyttä olisin vielä enemmän kaivannut. Kuudenneltako sitä saisin vai enkö koskaan. Jos en koskaan niin ajatuskin pisti murheelliseksi ja mietin että voi minua.
SUODATA
