Viimeinen kuva

Firenzeläisen palatsin marmori hehkuu valkoista kauneutta, mutta ei kykene valaisemaan vaimoni kasvoja. Pyydän katsomaan kameraan, mutta hän on jossain kaukana, muualla minusta, poissa meistä. Ja niin minä katson elämäni rakkautta linssin läpi ja yritän äänettömin sanoin hyvittää tekoni, putsata pois syyllisyyden ja pyyhkiä menneen puhtaaksi.

Olin uskonut kaiken voivan muuttua hyväksi. Luotin siihen, että sinnikkyys, omistautuminen ja päämäärätietoisuus, valheideni parhaat palvelijat, korjaisivat säröt. Niiden avulla olisi pitänyt sirpaleistakin saada rakennettua toisinto entisestä, ei täydellinen mutta riittävä. Vasta kameran linssin läpi näen, mitä ei olisi saanut jättää näkemättä. Firenzessä upean palatsin portailla Marian sulkeutuneessa ilmeessä seisoo sanaton totuus. Minä olen särkenyt perheeni.

Matkan portaille kuljin mielelläni. Salatut illat ja lounastuntien puhki kulutetut hetket olivat palkintoja, jotka ansaitsin olemalla mies, jolle kukaan ei koskaan sanonut ei. Ja nyt olen menettänyt sen, jota eniten olen laiminlyönyt, mutta joka on menetyksistä suurin. Katson portaille kameraa kouristuksenomaisesti puristaen tuskan sykkiessä suoniin. Marian etäinen katse. Poika vierellä äitinsä takkiin tarrautuneena. Lapsi omaa lihaa ja vertani, josta oli määrä tulla kaltaiseni tunnontuskilta säästyvä mies. Portailla istuva kaksivuotias, joka katsoo isänsä sijaan petturia kokien velvollisuudekseen suojella äitiään. Hieron linssiä, mutta näky ei katoa.

“Tiedän kaiken”, Maria oli sanonut päivänä, jonka oli tultava. Muistan katsoneeni eteisessä seisonutta vaimoani, heikkoa, pehmeää, miksi tahansa taipuvaa. Vielä silloinkin uskoin, että pystyisin rakentamaan valheista sillan, ulospääsyn tilanteesta, joka pakottaisi tekemään sen mitä eniten olen pelännyt: näkemään itseni.

Matkalla, jonka olisi pitänyt viedä menneeseen, näen ensimmäistä kertaa selkeästi. Silmäni sumentuvat kameran takana, ja otan kuvan, joka on viimeinen.