SUODATAMaRiA A
Tepsi, 1995
Sano, tykkäätkö Tepsistä vai. Sanat leijailee ylös kuuraiseen ilmaan ja tekee korin. Välkkä on jo loppu, ja tunnit ja kaikki, ja oikeasti pitäisi olla jo kotona äidin kanssa katsomassa Blondi […]
Maja, 1995
Kirjoittaja MaRiA A
Lukuaika 2 min
12.10.2023
Viisi naulaa ja vasara. Toni on salaa pettynyt.
”On mulla myös tää”, Eetu sanoo ja kaivaa esiin teippirullan.
”Ja mulla tää”, Satu sanoo ja ojentaa hapsottavaa villalankakerää.
Toni punnitsee vaihtoehtoja. Vasara sammalella näyttää uudelta ja hienolta; äiti ei ikinä antaisi lainata sellaista. Neljä nuorta mäntyä tavoittelee taivaita heidän edessään.
”Pressu kyllä ois hyvä.”
”Meiän iskällä on autotallissa! Se ei koskaan käytä sitä. Mä haen”, Eetu hihkaisee ja käännähtää sitten kannoillaan, rytisee metsikön läpi kuin tulisalama.
Toni nostaa maasta ison oksan.
”Jos koitetaan sitoa tää tohon?”
Hän osoittaa oksanhankaa pienessä männyssä. Satu nyökkää.
He alkavat töihin. Aurinko kuluttaa hiuksia, kello on tuskin kymmentä ja Tonin Adidaksessa näkyy jo hikiläikkiä. Satu tasapainoilee sammaleisen kiven päällä mustissa kiiltokengissä.
”Eiks noi oo vähän hienot tähän?” Toni nyökkää kenkiä kohti ja ojentaa narun Sadulle. Tämä vilkaisee jalkoihinsa. Katse on kuin suljettu kaappi.
”En löytäny heti muita.”
”Eiks teidän äiti suutu?”
”Ei se huomaa.”
Toni pitelee oksankaraa päänsä yläpuolella samalla, kun Satu kiertää ruskeaa narua puun ympärille. Jättikokoisen, vaaleanpunaisen svetarin rinnuksessa on ruskeita tahroja ja Satu hikoilee, otsatukka liimautuu jo ihoon.
”Eiksulla oo kesävaatteita”, Toni kysyy, mutta silloin Eetu jo rymisee metsäpolkua takaisin vihreä pressu takanaan liehuen.
He kiinnittävät oksankaroja ja naulaavat niitä paikalleen koko aamunpäivän. Satu kiipeää karheaan mäntyyn ottamaan vastaan pressua, josta tulee katto. Laihat jalat puristavat puuta ja kiiltävät kengät ruotivat kaarnaa, joka ropisee sammaleille.
Lopulta he seisovat majassaan, josta puuttuu kolme seinää; pressu yltää peittämään katon lisäksi vain yhden.
”Mä kyl tuon tänne mun taskarit”, Eetu julistaa.
”Mä tuon viltin”, Satu sanoo. ”Ja sohvatyynyn. Äiti ei huomaa, jos otan.”
”Mä tuon fikkarin”, Toni lupaa, ”sillä punasella valolla voi pelotella yöllä.”
Jostakin kaukaa Toni kuulee äitinsä äänen. Sanat katoavat kuusien ja mäntyjen huminaan, mutta viesti on selvä.
”Mun pitää mennä varmaan syömään. Nähäänkö täällä viel illalla?”
”Me mennään kattoon Leijonakuningas”, Eetu kohauttaa.
Toni kumartuu ulos majasta. Siitä tuli oikeastaan aika hyvä: yläreunan oksat ovat suorassa ja pressu pussittaa vain vähän.
Satu tuijottaa heitä huojuvan katon hämärästä ja istahtaa sitten majan nurkkaan kivelle. Sormet piirtävät ympyrää pehmeään jäkälään.
”Eksä tuu”, Toni kysyy.
”Emmä vielä. Mä jään tänne hetkeks”, Satu sanoo. Kasvot ovat taas outoa, harmaata muovailuvahaa.
Toni tuntee rinnassaan jotakin, kuin vaatimuksen tai nykäisyn. Hän katsoo Satua, joka nykertää kivellä sormet ja paita likaisina. Hiusten juuressa hapsuttaa takku.
”Haluutsä tulla kans? Siellä on kesäkeittoa. Äiti sano.”
Pää hätkähtää pystyyn ja Satu tuijottaa häntä suurin silmin. Tunne Tonin rinnassa voimistuu, se on huuto ja käsky, kysymyksistä pullea ja täynnä omituista haikeutta.
Satu empii, jalat sykertyvät lähemmäs rintakehää.
”Eiks teidän äiti suutu, jos..”
”Se sano, että saan tuoda kavereita. Se ehkä tekee rahkapiirakankin.”
Sadun silmissä häivähtää jokin kiiltävä ja silti pimeä, kuin kivun varjo, eikä Toni kestä katsoa.
”Tuu”, hän sanoo, kääntyy ja alkaa tarpoa ratisevien oksien yli. Askel kulkee metsäpolulla nopeasti ja varmasti ja Toni pitää katseensa maassa, kuin ei lainkaan kuuntelisi, seuraako Satu vai ei.
