Maan alla

Aurinko valtaa keittiömme, se valaisee ruskean puisen ikkunalaudan, lautasen, johon minä olen piirtänyt lehtikuvioita posliinitussilla, se paistaa äitini punaisten korvalehtien läpi, lämmittää hänen kuperaa otsaansa ja painaa tummat varjot vaaleakulmaisen äitini kasvoille.

Ruisleivästäni putoaa kolme murua posliinilautaselle, ohjaan murut lautasen reunalle, sillä äitini mukaan piirustukset lautasella ovat hauraita — mutta mitä voin tehdä auringolle, joka kuluttaa kaikkia pintoja keittiössämme?

— Oletko valmis retkelle? äiti kysyy ja kallistaa kahvikuppia huulilleen, ja minä nyökkään, hakeudun lähemmäksi ikkunaa ja luon katsauksen ulos, ja kun silmäni tottuvat kirkkaankeltaiseen aurinkoon, näen ulkona mäntyjä, koivuja, kuusia, vihreitä nurmitupsuja ja kaksi oravanpoikasta, ja minusta näyttää siltä kuin suuret ja vakaat männyt olisivat leikkimielisten koivujen isovanhempia.

Koskaan en ole saanut katsella pihaa yöllä, mutta äitini on kertonut, että taivas muuttuu silloin savunsiniseksi, että kuusenlatvat puhkovat hämärässä pilvenriepuja, ja että yöllä oravanpoikaset lentävät muoviämpäreillä kuuhun.

— Menehän pakkaamaan eväät, jos et syö enää, äiti komentaa, ja minä ryntään pöydän ja ikkunan luota oitis jääkaapille ja tartun kaksin käsin valtavaan kulhoon, jossa on maailman suurinta herkkua: äitini valmistamaa mustikkarahkaa.

Siniset marjat ovat kuin pieniä helmiä kuohkeassa rahkassa, ja mehu virtaa ulos niistä, kuin makeat purot, ja minun tekisi mieleni työntää täysi puukauhallinen violettia herkkua suoraan suuhuni, mutta äiti aavistaa aikeeni, rasiaan, rasiaan, hän huutaa taustalta.

*

— Valko-orvokkeja, minä sanon, kun hailakanruskeasta tienvarsikumpareesta puskee esiin valkoisia kukkia.

— Valkovuokkoja, rakas, valkovuokkoja, äiti korjaa ja varmistaa, että pakkasin äkkilähdöstä huolimatta muutakin kuin mustikkarahkaa, hän pitelee minua repunlenkistä paikallaan ja löytää selästäni juomapullon, roskapussin ja nenäliinoja, ja minun jalkani polkee jo lähimetsämme hiekkatietä.

Sammaleisesta kuusimetsästä pulpahtelee esiin kevään ensimmäisiä sieniä, jalkoja ja lakkeja, ja äitini kertoo, että itiöemät ovat vain sienien näkyviä osia, että sienet kasvattavat valtavat rihmastot maan alle, ja että rihmastot lähestyvät puunjuuria ja tekevät niiden kanssa yhteistyötä, ja minä en voi uskoa korviani, sanon äidilleni että luulin sienien olevan yhtä jalkaa ja lakkia niin kuin minäkin, ja äiti vetää lipan silmilleni, kioski kiinni, hän sanoo, olet sinä muutakin, hän jatkaa.

Sitten äiti selittää, kuinka sienet lähettävät kasveille viestejä, kuinka ne soittavat musiikkia, ja kuinka ne parantavat ja aiheuttavat tauteja, ja silloin tiedän, että äitini valehtelee, hän sepittää tarinoita, vaikka minä näen omilla silmilläni, että sienet seisovat vain paikoillaan.

– No kuusi ei ainakaan tee mitään, minä ilmoitan ponnekkaasti, kun olen siirtänyt huomioni sienistä kuuseen ja vahtinut havupuuta vähän aikaa, ja siihen äitini vastaa, että on mahdollista seisoa paikallaan ja elää täysillä samaan aikaan.

Ja äitini jutut ovat niin lennokkaita, niin kummallisia, että minun täytyy istua kannolle syömään mustikkarahkaa; etsin repusta eväsrasian ja lusikan, avaan kannen, kohotan katseeni pilvien suuntaan ja laitan ensimmäisen lusikallisen taivaallista rahkaa suuhuni.