Viimeinen matka

Kännykän valo vilkkui vaativasti olohuoneen pöydällä. Juha ei olisi halunnut vastata puhelimeen, mutta painoi kuitenkin vihreää luurin kuvaa.

– Miksi et vastaa puhelimeen? Meidän on sovittava huomisesta uurnan viennistä Mäntyharjulle, Marja tivasi.

– Juuri siksi en vastaa. En lähde minnekään.

– Tottakai sinä lähdet. Tulen hakemaan sinut kymmeneltä. Leila-täti ja Reino odottavat meitä kahdeltatoista hautausmaan portilla. Pidä huolta, että olet siinä kunnossa, ettei tarvitse hävetä. Juha vei Sandelsin takaisin jääkaappiin, mutta otti sen sijaan triplaviskin. Uurnan vienti ei olisi voinut vähempää kiinnostaa häntä.

Ovikello pärähti seuraavana aamuna tasan kymmeneltä.

– No niin, tässä tämä uurna on. Miltä näyttää? Otin hienoimman, mitä oli tarjolla. Marja laski uurnan varovasti eteisen pöydälle.

– Ja varmasti kalleimman. Moni kakku päältä kaunis…

– Nyt olet kyllä aika ilkeä. Äiti on ansainnut kauniin uurnan, vaikka sitä laskemaan ei tulekaan muita kuin me lähimmät.

– Olkoon niin. Minulle olisi riittänyt siunaustilaisuus. Siinäkin oli kestämistä.

Juha tarttui matkakassiinsa vähän turhan rivakasti ja kassissa kilahti pahaenteisesti. Marja vilkaisi alta kulmien, mutta jätti sanomatta, mitä ajatteli asiasta.

– Uurna…, Marja aloitti keskustelua samalla kun käänsi auton kohti Mäntyharjua.

– Mitä siitä. Joo, sanoit, että se oli hienoin ja kallein. Olen totaalisen kyllästynyt tähän. Siitäkin näkee, millainen perhe meillä oli. Mitä me olimme muuta kuin koristenukkeja, joita äiti esitteli sukulaisilleen ja työkavereilleen. Toteutimme jotain käsittämätöntä unelmaa täydellisestä perheestä, eikä kukaan ulkopuolinen tiennyt, miten sairasta se kaikki oli.

– Ei se nyt ihan niin ollut, Marja yritti loiventaa Juhan puheita.

– Miten sitten? Milloin muistat, että äiti olisi ollut aidosti meitä varten? Kun putosin puusta, niin minun piti vaihtaa pyhävaatteet päälle ennen ensiapuun menoa. Pihavaatteilla ei voinut lähteä. Jalka oli murtunut ja siihen koski niin saatanasti. Mutta ei auttanut, vaatteet piti vaihtaa. Lopulta pyhähousut leikattiin kappaleiksi sairaalassa, kun niitä ei saatu muuten pois jalasta.

– Lopeta. En halua kuulla mitään tuollaista, enkä edes muista tuota juttua, Marja puuskahti.

– Etpä tietenkään. Muistatkos sitten sen, kun olit lukiossa umpirakastunut Eeroon, mutta eihän se äidille sopinut. Vanhemmat tehtaan duunareita ja isovanhemmat punikkeja. Joku raivosi ja itki silmät päästään monta viikkoa. Ja kuule, näitä esimerkkejä kyllä riittää.

Loppumatka ajettiin hiljaisuuden vallitessa. Iskelmäradiossa Kari-Tapio lauloi asuinpaikalleen jäävästä sydämestä. Marja nyyhkäisi samalla kun käänsi auton Mäntyharjun hautausmaan parkkipaikalle.

– Tuollahan nuo Leila ja Reino jo odottavat. Tuo kolmas taitaa olla suntio. Marja sanoi, huiskautti kättään heille samalla, kun avasi auton takakontin.

– Mihin sinä sen uurnan oikein laitoit? Marja kysyi ja nosteli kasseja takakontista pihamaalle.

– Minäkö? En mihinkään. Enhän minä sitä tuonut enkä vienyt. Sinähän sitä olet kuljettanut mukanasi ja esitellyt kaikille, miten hieno se on.

– Minä laitoin sen siihen eteisen pöydälle, sinnekö se nyt jäi? Marja parahti.

– Hah, äiti se osaa järjestää draamaa vielä tuhkauurnasta käsin, Juha totesi ja varoi katsomasta itkevää Marjaa.