Aaltojen muisti

Kirjoittaja Iida Voutila
Lukuaika 2 min
26.01.2022

Horisontin ääriviiva heittelehtii. Aallot peittävät ja nostavat sen eri korkeuksiin vähän väliä. Myrsky ulottuu pitkälle. Taivaalla ei näy yhtään vaaleaa pilvenharsoa. Pilvet ovat synkkiä ja vesi niin tummaa, ettei siitä voi erottaa edes heijastuksia.

Pieni kalastusveneeni on tehnyt ihmeitä. Se on kestänyt kaikki iskut ja pudotukset. Siitä ei ole irronnut pienintäkään puutikkua. Veneen keula on pelottomasti ottanut vastaan aaltojen terävät iskut. Kyljet ovat säästyneet naarmuitta. Penkit näyttävät yhtä vahvoilta kuin ennenkin. Veneeni on koskematon ihme, jota aallot eivät ole kehdanneet runnella. Sen sijaan aallot ovat koetelleet minua.

Olen painanut kynteni niin syvästi lautoihin kiinni, että sormenpääni ovat vereslihalla. Lihaksia särkee kaikesta voimasta, jota olen käyttänyt pysyäkseni veneen pohjalla liikkumattomana. Olen oksentanut sisuskaluni tyhjiin enkä pysty ajattelemaan muuta kuin loppua. Pääni ei pysy kasassa. Pelko saa minut sekaisin. Minusta tuntuu kuin aallot nauraisivat minulle. Tämä kaikki tuntuu rangaistukselta. Miksi pahuus ei lopu? Olen ollut aaltojen kieputtamana useiden tuntien ajan. Minun olisi pitänyt jo kuolla.

Kerta toisensa jälkeen aallot pyyhkiytyvät veneen ylitse painamatta venettä pinnan alle. Minut ne painavat veneen pohjalle. Minulla ei ole pakotietä. Joudun ottamaan kaiken vastaan. Puristus on sietämätöntä. Viimeisillä voimillani yskin suolaa ulos keuhkoistani, joista ei tunnu olevan mitään jäljellä. En voi tehdä mitään muuta kuin odottaa viimeistä iskua.

Katson laskeutuvia aallonharjoja ja taivaalla liikkuvaa pistettä. Hetken päästä kuulen tuttua valitusta. Se on merilokki, jonka korvia raastava vaikerointi ei ole koskaan kuulostanut niin kauniilta. Miten se on myrskynsilmään eksynyt? Tajuan merenkäynnin rauhoittuneen. Pakotan kehoni nousemaan pystyasentoon. Myrsky on tosiaan tyyntynyt. Aallot eivät ole yhtä uhkaavia kuin aikaisemmin. Pidän silti laidoista tiukasti kiinni. Vaikka pahin riepottelu näyttää heltyneen, en voi täysin luottaa pelastumiseeni. Minulla ei ole juurikaan voimia jäljellä, ja airot ovat huuhtoutuneet meren mukana aikoja sitten. Minun pitää uskoa siihen, että meri kuljettaa minut takaisin rantaan.

Se tapahtuu yllättävän nopeasti. Näen tutut rantakalliot ja niiden takaa suurten mäntyjen latvat. En voi uskoa onneani. Voiko meri muistaa merenkävijän kotirannan? Helpotus valahtaa kehoni läpi. Kipu lievittyy. Koettelemukseni taitavat olla ohi.

Rantakallioilla näkyy jotain epätavallista. Siellä seisoo nuori, vaalea tyttö, joka näyttää etäisesti tutulta. Kevät on vasta aluillaan ja hän on pukeutunut kevyeen kesämekkoon. Hänellä ei ole edes kenkiä. Huidon toisella kädelläni elonmerkkejä ja huudan tyttöä hakemaan isänsä auttamaan. Tyttö ei reagoi. Hän vain seisoo paikallaan ja tuijottaa.

Aallot alkavat villiintyä. Takerrun veneeseen kiinni. Jatkan huutamista. Tyttöön sillä ei ole mitään vaikutusta, mutta aallot yltyvät. Ne eivät kuljeta minua enää rantaa kohden vaan rantakallion kivikkoista seinämää. Katson vuorotellen teräviä kiviä ja tyttöä. Pelko alkaa vallata minut. Yritän vielä huutaa tytön apua. Hän edelleen tuijottaa tyynen rauhallisena minun epätoivoani.

”Aallot muistavat”, hento ääni kuiskaa pääni sisältä.

Nyt muistan, miksi tyttö näyttää tutulta.

Kesämekko liehuu tuulessa, ja aallot paiskovat veneen kivikkoon. Pieni puuveneeni särkyy pieniksi sirpaleiksi aaltojen kuljetettavaksi. Vaivun pinnan alle tietäen, ettei minulla ole enää aikaa. Vesi tunkeutuu suuhuni ja täyttää koko kehoni. Tuijotan laineilevaa vedenpintaa yläpuolellani, joka lipuu kauemmaksi hetki hetkeltä. Vajoan tuntemattomaan ja kuulen, miten tyttö huusi edeltävänä kesänä henkensä edestä rantakallioilla.

Iida Voutila

Olen 21-vuotias kirjoittaja, jolle herkkyys on suuri voimavara

Kirjoittajan muita novelleja

Kaipaus

SUODATA SUODATA