Kaipaus

Kaipaus on mitätön ilmaus ihmiselle, joka ei ole koskaan aikaisemmin menettänyt ketään. Se on hento sana vailla täyttämistä. Jos sen lausuu ääneen, se lähtee leijailemaan ympäriinsä ilman määränpäätä, kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan.

”Sinä saat kaivata häntä”, sanat lausutaan hiljaisuuden keskeltä varovasti, jotta mikään ei vahingossakaan mene rikki.

Samaan aikaan vieras käsi puristaa olkapäätäni. Ote on juuri oikeanlainen. Se on harjoiteltu suoraan oppikirjasta. Puristus pystyy kertomaan liikaa lohduttajasta. Käden pitää puristaa vain sen verran, että lohtua tarvitseva ymmärtää edes tarvitsevansa sellaisen lohduttavan eleen. Liian kauan kestävä puristus voi olla tungetteleva ja kiusallinen. Luja puristus voi paljastaa, ettei lohduttaja ole tilanteen tasalla. Hän ei ota tilannetta tosissaan ja on siinä hetkessä vain pakosti. Se on osa arkipäivää yhtenä hetkenä muiden joukossa. Otteen taas ollessa olematon se voi ilmaista sitä, miten lohduttaja ei pystykään annettuun rooliinsa. Hän ei voi tulla liian lähelle, koska muuten hän, tilanteeseen kuulumaton ihminen, voi särkyä. Tässä puristuksessa ei kuitenkaan ole mitään moitittavaa. Se on täydellinen.

Vaistomainen halu ravistaa käsi pois herää eloon samaa tahtia, mitä kyyneleet yrittävät päästä silmäluomieni takaa läpi. Voisin musertua tuon käden painosta helposti. Lähihoitajan käsi ei ole suuri, mutta sen paino on pahinta mahdollista kipua, mitä olen koskaan tuntenut. Ei onnistu. Vaikka minusta tuntuu kuin koko maailma musertuisi tuon pienen käden alla, en voi antaa itseni musertua nyt.

Miten voisin kaivata häntä, kun hän näyttää nukkuvan rauhallista unta pienen lapsen tavoin? Hän on yhä täällä. Vieras ympäristö saa hänet vain näyttämään erilaiselta. Siltä kuin hän ei kuuluisi tänne ollenkaan. Eikä hän kuulu. Vain vanhat ja sairaat kuuluvat sairaalan vuodeosastoille odottamaan tyytymättöminä sitä armahtavaa hetkeä. Ihmisten pitäisi kuolla vasta, kun kaikki on koettu ja nähty. Ei silloin, kun haaveet tuntuvat jo itseään suuremmilta, vaikka todellisuudessa ne ovat vasta rakennusvaiheessa.

Siitä huolimatta hän makaa elottomana sairaalavuoteella ilman minkäänlaista merkkiä siitä, että hän olisi vielä omana itsenään läsnä. Hänestä ei kuulu unen kevyttä tuhinaa eikä hän reagoi kaikkeen siihen valoon, mitä valkoinen huone heijastaa. Huulet eivät kaarru siihen ilkikuriseen hymyyn, joka on minulle tuttu jo lapsuudesta asti. Kädet pysyvät paikoillaan, vaikka yleensä ne heiluvat ympäriinsä lakkaamatta. Silmät eivät enää loista sitä nuoruuden intoa, mitä hänestä löytyi. Hänestä ei huoju sitä asennetta, joka huutaa elämisenintoa. Ei. Nyt hän on kuollut. Ja minulla on vain kaipaus, jonka kanssa minun tulisi oppia elämään.

Kaipaus on menetyksen hyväksymistä.