Salainen poltergeist

Asunnon 17 kaita ja pitkähiuksinen mies palasi kotiinsa vuosi vuoden jälkeen minuutilleen samaan aikaan. Ennen nukkumaan menoa hän suoritti aina samat rutiinit aina samassa järjestyksessä. Jokainen päivä täyttyi edellisen kloonina.

Mies myös nukkui joka yö tasan kahdeksan tuntia. Hänen unensa olivat loputtoman sekavia, väkeviä, villiintyneitä ja kiihdyttäviä.

Yö yön perään, kun mies uneksi sataa toisiinsa lomittuvaa tarinaa, sänky päästi hennon hennon huokauksen miehen painon alla ja alkoi lipua kuin lautta keskelle huonetta. Suorakulmion muotoinen ruskea matto kääri itsensä rullalle ja pois tieltä. Kevyt yöpöytä lähti hipi hiljaa nuuskimaan pienen asunnon nurkkia kuin utelias sylikoira. Kahdenistuttava sohva – jolla ei ollut koskaan istuttu kahden – aloitti rauhallisen kiipeämisensä pitkin seinää asettuakseen mielipaikalleen katon keskelle, vahtia pitämään. Sitä lukuun ottamatta muut miehen harvat huonekalut liikuskelivat koko yön pitkin huoneistoa koskaan vaimeita sihahduksia enempää ääntä päästämättä ja aina millintarkasti aamuksi sijoilleen palaten.

Eikä mies koskaan huomannut mitään. Hän vain kulki päivänsä kaikkeen väsyneenä ja ennen aikojaan vanhentuen. Jo ennen keski-ikää kävivät hiukset hauraiksi, silmäkulmiin uurtuivat syvät rypyt, ihosta katosi kimmoisuus ja ääneen ilmaantui vanhuksen nariseva nuotti.

Muut karttoivat mielellään omituisesti vanhentunutta vähäpuheista miestä, eivätkä työtoverit pyytäneet häntä seuraansa. Miehen käynti kävi päivä päivältä, yö yöltä hitaammaksi.

Kunnes eräänä aamuna, kun ikätoverit vielä ilakoivat vastaleikatuilla nurmilla ruskettuneet kehot yhä voimaa huokuen, uneksiva mies ei enää havahtunutkaan päivään seuraavaan. Ahavoituneet kasvot olivat jähmettyneet naamioksi suljettuine silmäaukkoineen. Kuihtunut rinta ei enää kohoillut piinatun sydämen seisahdettua niille sijoilleen.

Huonekalut päätettiin jättää asunnon 17 seuraavalle asukkaalle; ne olivat olleet siellä aina.