Rakkaustarina

Kirjoittaja Anne-Marie Hämärä
Lukuaika 2 min
12.03.2022

Kevät. Auringon valo siivilöityy sälekaihtimien läpi niin, että pöly paistaa kaksivärisenä pinnoilla ja villakoirat pyörivät humalaisina jaloissa. Laitan leukani pääsi päälle, kun istut tietokoneen ääressä. Sinulla on pitkät hiukset ja hieman pälvikaljua. Haluaisit olla maailman pitkätukkaisin kalju. Minusta se on hienoa. Kun halaan sinua, olet jäykkänä. Sinun mielestäsi minun pitäisi imuroida, mutta olen jo täyttänyt tiskikoneen. Olet väsyneen oloinen, sinua ahdistaa työt. Poltat pilveä, että saisit paremmin unta. Minä poltan huvikseni.

Kesä. Muutat Saksaan työkomennukselle. Autan muutossa ja siivoan asuntosi hohtavaksi. Sinä vaikutat tyytyväiseltä apuuni. Kiität, kun olen ollut sinulle tukena. En tiedä oliko se aito kiitos. Halataan ulkona, kun lähdet taksilla lentokentälle. Tuulen pyörähdys puiden lomasta vilkastuttaa lehtien liikehdintää, ne havisevat kuin niillä olisi kiire jonnekin. Kävelen kotiin lähes vapain askelin.

Syksy. Ahdistaa olla yksin omassa asunnossa, jossa leijuu pysyvä savupilvi. Sängystä on vaikeaa päästä ylös. Elän kahvilla, tupakalla ja heinällä. Verhot pysyvät kiinni päivisinkin. Etsin asunnostani valvontakameroita. Valoa syövän takapihan lastentarhan äänet kuuluvat liian hyvin asuntooni, epäilen heidän nauravan minulle.

Joulu. Väsymykseni ei hellitä Espanjan auringonpaisteessa. Illalla kuu on valtavan täysi ja meri kolmivärinen. Katselemme niitä kolmannentoista kerroksen parvekkeelta. Sinä juot joka päivä kännit ja tahdot kuunnella Irwiniä. Yritän kuristaa sinua. Jouluaattona joku suomalainen käskee sinun mennä Minnesota-hoitoon. Itse en enää uskalla juoda enkä polttaa. Rantavessoista haisee virtsa ja uloste kadulle asti. Hiuksesi ovat viime kuukausina harmaantuneet. Meitä tuijotetaan, kun kävelemme yhdessä. Lähtöpäivänä rakastelet minua niin kuin et koskaan aiemmin. En tiedä mikä on muuttunut, mutta en uskalla sanoa mitään ääneen.

Tammikuu. Soitellaan videopuheluita, kun olen kotona. Sinä olet reippaampi, olet ostanut robotti-imurin. Ahdistut, kun katson sinua puhelimessa pitkään silmiin ja hymyilen. Vaikutan mielestäsi sairaalta. Päivisin aurinko on liian kirkas, korvissa vinkuu ja kaikki tiet tuntuvat ylämäiltä. Minä alan miettimään kaupassa miksi naiset meikkaavat ja onko se Jumalan tahto. En ole oikeasti uskovainen.

8. helmikuuta, keskiyön tienoilla. Tulet Saksasta luokseni. Nukun, kun tulet taksilla pihaan. En ole siivonnut viikkokausiin ja vessasta leijuu kissanpissan vieno haju. Mielestäsi asunnossa on vaikea hengittää ja avaan ikkunan. On ihanan pimeää joka paikassa. Henkesi haisee oluelle ja mainitessani siitä lakkaat hengittämästä hetkeksi. Saat sinä silti hengittää, sanon.

8. helmikuuta, noin kello kuusi aamulla. Käsivarsiesi tanssiessa defibrillaattorin tahtiin istun lootusasennossa puolentoista metrin päässä hiljaa ja juon vettä. Katson itseäni jossain kauempana katsomassa tätä teatteria. Noin viidennentoista elvytysminuutin kohdalla kysyn, että onko tämä jo turhaa. Kukaan ei vastaa. Lopulta viimeinenkin heikosti tuntuva pulssisi loppuu. Kiitän ensihoitoa kädestä pitäen. Hautaustoimiston mies näyttäisi tunnistavan minut, mutten muista miksi. Poliisi on jälleen asiallinen. Itku tulee vasta, kun sinut on paketoitu ja viety pois. Ja minä rakastan sinua enemmän kuin koskaan, senkin hullu.

Anne-Marie Hämärä

Realiteeteista ei niin väliksi.

SUODATA SUODATA