antonolavi
Sukupolvitrauma, osa 251
– Levolle lasken Luojani… – Äiti? – Niin? – Miksi me joka ilta lasketaan Luoja levolle? Siksikö kun se on väsynyt kaikesta luomisesta? – Äläpä mieti turhia. Käyhän nukkumaan jo. […]
Päätin ottaa yhden askeleen. Se onnistui. Toista askelta en ollut vielä päättänyt. Silti se tapahtui. Olen huomannut, etteivät jalat aina odota päätöksiä.
Kuljin polkua pitkin. Polku oli kulkenut siinä jo kauan ennen minua. Ehkä sekin oli matkalla.
Kysyin oikealta jalaltani, minne olimme menossa. Se astui eteenpäin. Vasen jalka teki samoin. Niiden vastaukset olivat hyvin samanlaisia.
Kivi makasi keskellä polkua. Kiersin sen. Kivi ei kiertänyt minua. Tästä voi päätellä, että kivillä on lujempi luonne.
Hetken kuluttua en enää tiennyt, seurasinko polkua vai seurasiko polku minua. Pysähdyin tarkistamaan asian. Polku pysähtyi myös. Sitten jatkoin matkaa. Polku teki samoin.
Kotiin päästyäni riisuin kengät. Askeleet jäivät hetkeksi eteiseen. Yöllä ne olivat kadonneet. Luultavasti ne olivat lähteneet kävelylle.
SUODATA