Vapauden valtakunta (bio III)

Taannoin päätin tulla vapaaksi. Nousin konttorin tuolilta. Se riitti aluksi.

Avasin oven. Sen takana oli maailma. Se ei näyttänyt odottaneen minua, mutta minä asetuin sen luokse. Joku sanoi, että olin paennut tai ainakin kadonnut. Ikään kuin elämästä voisi kadota hengissä. Sitä he eivät tienneet.

Olen kulkenut metsään. Puut seisoivat siellä paikoillaan. Eräänä päivänä kysyin yhdeltä koivulta, oliko se vapaa. Se ei vastannut, mutta antoi minulle mikrobeja lahjaksi. Se vaikutti kiireettömältä. Tästä ei vielä voi tehdä johtopäätöksiä.

Tuuli kulki oksien läpi. Siltä ei kysytty lupaa. Se ei näyttänyt pyytävän anteeksikaan. Ajattelin, että ehkä juuri sitä ihmiset tarkoittavat vapaudella. Mutta samalla muistin, ettei tuuli voi pysähtyä silloin, kun sitä huvittaa. Siinä suhteessa se on huonommassa asemassa kuin minä. Tai paremmassa.

Askeleni osuivat maahan. Maa ei väistänyt.

Polveni taipuivat. Niitä ei ollut opetettu siihen tänä aamuna. Ne vain tiesivät.

Ruumiini käveli kauemmin kuin ajatukseni. Ajatukset jäivät hetkeksi tutkimaan sammalta. Kun ne viimein saavuttivat minut, olin jo kauempana. Tästä voidaan päätellä, että ihminen kulkee useammassa paikassa yhtä aikaa.

Pysähdyin. Hetken ajan en tehnyt mitään. Silloin huomasin, ettei metsäkään tehnyt mitään. Silti kaikki jatkui.

Palasin kotiin. Vapaus ei seurannut minua. Ehkä se jäi metsään. Ehkä se ei ollut koskaan minun.