antonolavi
Sukupolvitrauma, osa 251
– Levolle lasken Luojani… – Äiti? – Niin? – Miksi me joka ilta lasketaan Luoja levolle? Siksikö kun se on väsynyt kaikesta luomisesta? – Äläpä mieti turhia. Käyhän nukkumaan jo. […]
Männä aamuna hengitin sisään. Happi liikkui. En ollut kutsunut sitä. Hetken kuluttua se lähti pois. Siitäkään ei keskusteltu.
Päätin tarkkailla hengitystäni. Hetken kuluttua se alkoi käyttäytyä luonnottomasti. Silloin päätin olla tarkkailematta. Se rauhoittui heti. Tästä voidaan päätellä, ettei hengitys pidä yleisöstä.
Metsässä tuuli teki samaa työtä. Se kulki koivujen läpi aivan kuin olisi tiennyt reitin ennestään. Koivut eivät neuvoneet sitä. Eivätkä ne näyttäneet olevan huolissaan.
Ajattelin, että puut hengittävät. Heti sen jälkeen epäilin, että ehkä minä olen se, jota puut hengittävät. Asia tuntui hetken uskottavalta.
Puro kulki ohitseni. Ilma kulki lävitseni. Minä seisoin niiden välissä kuin ihminen, joka on eksynyt kahteen suuntaan yhtä aikaa.
Kun lähdin kotiin, hengitys seurasi mukana. Olin siitä hieman helpottunut.
SUODATA