Kun vuori…

Kun vuori lähtee liikkeelle, ei se nouse kivisille jaloille, vaan kuin telaketjuilla möyrii pitkin maan piiriä. Ja kurjenmiekat kumartavat sitä nöyrästi.

Kun vuori lähtee, älkää kyseenalaistako. Vuoren järkkymätön, kallioon hakattu päätös on muovautunut vuosimiljoonien aikana. Se tietää mitä tekee, miksi, ja miten pääsee päämääräänsä. Se ei koe selitellä kenellekään. Vuoren ahavoitunutta päätä ei käännetä, sen kasvot kiveä ja kulmakarvat kovaa tahtoa.

Kun vuori lähtee, väistäköön sen alta ken voi. Kylät ovat sille tulitikkurasioita, silmän kantamattomissa metsissä se viruttaa varpaitaan, laakeat järvet kutistuvat lätäköiksi. Ihmisten huudot kimpoavat kaikuina sen mahtavasta selästä.

Kun vuori lähtee, katsahda kelloon. Olet myöhästynyt.

Perille vuori asettuu raskaasti huoahtaen, ja se huokaus kiertää Maan ympäri seitsemästi. ”Minä olen”, se sanoo. ”Tähän jään”. Sen jälkeen vuori sulkee piikiviset silmänsä ja vaikenee vuosimiljooniksi.

Kotkat ja vuorikauriit kutsuvat sitä kodikseen.