Pelko painaa lihan kokoon ja ujuttautuu nahkaan kuin haarapäiset koukut. Tuntuu, etten voi liikahtakaan, koska muuten iho selästäni repeytyy niskasta häntäluuhun. Pikkukivet pureutuvat vasempaan kämmeneen. Rangaistukseni polttaa yhä kipeästi. Käsi muistaa kuuman levyn kuin se olisi palanut minuun iäksi.
Oikean käsivarren ympärille pureutuu kapeat, mutta lujat sormet. Näen toiset silmät pimeässä. Olen jo huutamassa, kun hänen toinen kätensä painautuu suulleni. Tunnistan pojan hajusta. Se on Janiel.
”Et mene minnekään ilman minua.”
Käännyn hänestä pois. En tahdo Janielin näkevän, että minä olen jo mennyt. Yö on ujuttautunut sisälleni ja pimeys sen mukana. En tahdo sen vievän Janieliakin.
Valokeila hapuilee meitä ja heittäydymme oitis viinimarjapensaan alle. Jokainen poika oppii täällä sotatantereen tavoille, vaikkei olisi koskaan rintamalla ollutkaan. Yövalvojan askeleet laahautuvat sorapolulla. Janielin käsivarsi on suojelevasti selälläni. Hän rutistaa paitaani tiukasti nyrkissään. Kankaan kiristyminen ympärilläni tuo nykyhetkeä aavistuksen verran lähemmäs. Toivon sen riittävän.
”Kohta mennään”, Janiel sanoo. ”Pysytään yhdessä, joohan?”
Janiel laskee neljään. Hän pitää parillisista luvuista. Pinkaisemme yli kurinalaisesti hoidetun pihan. Saavutettuamme muurin alamme kiivetä.
SUODATA
