Jere

Näen meidät tulevaisuudessa onnellisempina kuin nyt. Sinä hymyilet. Hymysi on edelleen ujo, vaikka olet itsevarmempi. Olet löytänyt elämällesi suunnan. Vaaleansinisissä silmissäsi näkyy yhä se sama usko maailmaan ja ihmisiin, josta sinua jo kauan sitten ihailin.

On lempeä kesäilta. Kävelemme yhdessä. Muistelemme kaksikymppisiämme, aikuiselämämme vaikeimpia vuosia.

”Oltiin silloin ihan paskana”, naurahdan.

”Eikö me vieläkin olla?” sinä vastaat hymyillen.

”Mutta me selvittiin”, sanon, ja sinä – sinä –

Sinä et selvinnyt.

Tiedän totuuden. Tiedän, ettet ole enää täällä.

Silti näen meidät yhä. Saamme kaiken ajan. Pysyt rinnallani. Ystävyytemme kasvaa ja lujittuu. On kesäilta. Sinä olet kanssani. Uskot maailmaan, uskot ihmisiin.

Ja minä uskon sinuun.