Sahan ääni vaikenee

Istuimme höyläpenkeillä lorvimassa, Veke, Riku, Make ja minä, sillä peruskoulun yläasteen puutyötunti oli meneillään. Muut oppilaat olivat hajaantuneet mitä minnekin. Puutyönopettaja, lempinimeltään Kutteri istui valvontakopissaan. Riku heitti puukon vastapäisellä seinällä olevaan seinäkalenteriin, joka näytti vuoden 1977 toukokuuta. Puukko teki kalenteriin reiän ja kimposi rapatusta seinästä lattialle. Make luki keskittyneesti Korkeajännitys-sarjakuvalehteä. Veke ja minä vuolimme puukolla puupalikkaa huviksemme. Salmiakkiaakkospussi rapisi Rikun käsissä ja hänen leukansa jauhoivat konemaisesti salmiakkiaakkosia.
Olimme pohtineet puutyönopettajan arvoitusta: miksi hän oli menettänyt otteensa, miksi auktoriteetti oli kadonnut ja miksi hän käyttäytyi niin omalaatuisesti. Meille tuli vahva epäilys, että hän on psyykkisesti hajalla. Veke oli kuullut, että muutama vuosi sitten opettaja oli törmännyt autolla vahingossa mummoon, joka oli kuollut saamiinsa vammoihin. Tapaus oli kuulemma jäänyt kalvamaan häntä.

Koulun talonmies, lempinimeltään Käpy-Kalle, tuli veistoluokkaan parimetriä leveä lankku kainalossaan ja loi meihin tympeän katseensa.
– Hiljainen on kylätie, hän sanoi ja mulkoili meitä.
Emme uskaltaneet kommentoida, ja hän jatkoi:
– Nulikat istuu kuin pulut orrella. Eikö teitä oo tällä luokalla kuin kolme oppilasta?
Emme oikaisseet hänen laskuaan.
– Eipä kuulu vasaroitten kolketta, eivätkä sirkkelit soi, eivätkä konehöylät ulvo kuin sudet. Minkälainen puutyöluokka tämä on? Hän paiskasi lankun höyläpenkille, meni valvontakoppiin ja karjaisi:
– Morjens, sano hullut toisilleen! Saanko lainata sirkkeliä? Lankku on niin leveä kuin kapitalistin leipä, mutta minun tarpeisiin riittää kapea kuin työmiehen leipä.
– Ole hyvä vaan, sahaamista varten se pyörö- eli halkaisusaha on tarkoitettu, Kutteri sanoi ja nousi pöytänsä takaa.
– Hyvähän minä olenkin, vai mitä nulikat, Käpy-Kalle uhosi.
– Missä ne muut apinat on?
Samassa konesalin takaisesta varastosta kuului karjaisu:
– Voi vittu! Minun peli loppui tähän.
Pelikortti porukka purskahti räkäiseen nauruun.
– Vai peliluola se tästäkin paikasta on tullut, Käpy-Kalle totesi, otti lankun kainaloonsa ja meni pyörösahahuoneeseen ja paiskasi kolhiintuneen oven kiinni, niin että rappausta karisi seinältä.
Kutteri tuli keltaiset kuulosuojaimet korvillaan valvontakopista vakavan oloisena ja harppoi Käpy-Kallen perään.
Make sihtaili nivelmitan pätkällä Kutteria ja ehti sanoa:
– Kyllä on piiitkäää jääätkäää tuo mummon murhaaja.
Kutteri paiskasi oven jäljessään kiinni, niin että rappausta karisi seinältä.
– Mikä niitä riivaa? Riku kysyi.
– Se on tämä vuodenaika, kun purot juoksee valtoimenaan, oli Veken vastaus.
Pelikorttiporukka marssi räsypokalta täysissä pukeissa veistoluokkaan tällä kertaa, ja he nauroivat kuin vähä-älyiset.
Pyörösahahuoneen ja veistosalin välissä oli suuret ikkunat, joista seurasimme Kutterin ja Käpy-Kalle touhuja.
Kutteri selitti Käpy-Kallelle tärkeän näköisenä jotakin asiaa, ja Käpy-Kalle vastasi huitaisemalla kädellään ilmaa ja jatkoi touhujaan. Kutteri poistui konesalin puolelle ja tuli sieltä veistosaliin kuin myrkyn nielleenä. Hän ärähti meille, jotka seurasimme nenä melkein kiinni ikkunassa Käpy-Kallen työskentelyä:
– Pois ikkunoista! Te ette ole katsomassa Korkeasaaressa, miten apina käyttäytyy, vaan olette yläasteella opiskelemassa puutyötekniikkaa, joten menkää omille työstöpaikoillenne!
Purskahdimme nauruun, mutta emme poistuneet ikkunoitten äärestä minnekään. Kutteri meni valvontakoppiinsa ja paiskasi oven kiinni niin että lämpömittari putosi seinältä lattialle.
Käpy-Kalle ei välittänyt suojata kuuloaan, vaan siirsi ikäkulun sinivalkoisen mainoslippalakin toiselle korvalleen ja käynnisti pyörösahan. Huuliaan lipoen hän asetti lankun pöydälle ja laski vetopyörästön sen päälle. Lankku lähti kulkemaan kohti sirkkelin terää, ja kun sen pää osui terään, kuului vihlova kiljaisu. Purua lensi, ja sahuri ohjasi tärkeän näköisenä lankkua, kunnes liike hidastui ja pysähtyi kokonaan: vetopyörästö luisti ja vinkui lankun pinnalla. Kitka alkoi kärytä, ja savukiehkura nousi lankun ja pyörästön välistä. Sahuri yritti työntää lankkua naama punaisena, lippahattu putosi, ja hänen tulikivenkatkuiset kirosanansa saivat meidät repeämään nauruun.

Kutteri ryntäsi valvontakopista ja huusi, mikä sirkus siellä oikein on. Veke ehti vain sanoa: ”Mene nyt jo hyvä mies pois lankun edestä.” Silloin vetopyörät nappasivat lankun uudelleen, ja se lähti kuin ammus. Sahuri paiskautui sen työntämänä konesalin oveen ja jäi lattialle makaamaan kuin raato.

Veke sammutti pyörösahan. Siinä me seisoimme kaikki pyörösahahuoneessa ja tuijotimme Käpy-Kallea, joka makasi lattialla mahallaan. Lankku oli jäänyt osittain hänen alleen. Lintujen iloinen viserrys kantautui puunkäryiseen huoneeseen. Kuului autojen hurinaa. Kutterin kasvot olivat valkoiset, ja hän seisoi kuin suolapatsas. Summeri pärähti ja soi hetken. Se ilmoitti välitunnin alkaneeksi.

Olimme helpottuneita, kun ambulanssin ensiapuhenkilöstö totesi Käpy-Kallen pulssin tuntuvan, ja he totesivat hänen menettäneen vain tajuntansa. Jore tosin sanoi, että hänellä ei olisi suru puseroon tullut, jos Käpy-Kalle olisi kuollut.
Välitunnin jälkeen puutyötunti jatkui. Kutteri istui valvontakopissa kuin maansa myyneenä ja tuijotti konesaliin, jossa ei näkynyt ristin sielua. Hän katsoi yhteen kohtaan. Me lojuimme höyläpenkeillä, joku luki sarjakuvaa, toinen söi karkkia, kolmas vuoli puupalikkaa. Juttelimme tapahtuneesta puolihuolimattomasti.
– Mitenkähän sille Käpy-Kallelle kävi, jääkö se henkiin, Riku pohdiskeli.
– Toivottavasti ei, tai jos jää niin tapetaan, Jore sanoi.
– Kai siltä ainakin munat meni tohjoksi, Timppa sanoi.
– Tapaturma menee varmaankin tutkintaan, ja sitten kun ne syynäävät pyörösahan lankun kuljettimen ja siitä löytyy vikaa, niin Kutteri saa syytteen, Henri arveli.
– Se on jo poissa tolaltaan. Ennestäänkin jo päästä vippaa, niin se taitaa olla sille viimeinen niitti, Veke sanoi.
– Hullujen huoneelle se joutuu, Riku epäili.
Make hypisteli nivelen mittaisen metrimitan pätkää, hän naputteli sitä sormella ja höpötti kimeällä äänellä outoa lorua, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Minä, joka olin Maken läheinen kaveri, ymmärsin hänen omalaatuista huumoria, mutta Riku sanoi:
– Kyllä tässä joku muukin taitaa joutua hullujen huoneelle.
– No mäne sitten, Make sanoi ja jatkoi outoksiaan.
– Mennään kaikki hullujen huoneelle, minä ehdotin.
– No sinä nyt sinne ensimmäisenä, Jore sanoi.
Make matki televisiosta tuttua sähköporakoneen mainosta.
– Poika, sinähän alat oppia!
Jore jatkoi:
– Oppisit vielä tulemaan kouluun joka aamu.
– Oonhan minä tullut…tänä vuonna. No muutaman päivän olin poissa, kun vitutti.
– Viime vuoden kevätlukukaudella olit koulussa vain kaksi vaivasta päivää. Et edes tullut hakemaan kevättodistusta.
– Jälkikäteen sain sen.
– No ei tätä paskaa oo jäljellä enää kuin kaksi viikkoa, sitten ollaan vapaita, ellei nyt joku erehdy menemään amikseen, Timppa puuttui keskusteluun.
– Kuka menee amikseen, kuka ei. Minä ainakin aion pitää sapattivuoden, ehkä kaksi tai kolme, tai ehkä loppuelämä on yhtä sapattia, Henri sanoi.
– Kasvata edes amisviikset, Timppa sanoi.
Henri tarttui Timppaa kurkusta kiinni ja hellitti otteen vasta sitten, kun Timpan kasvot olivat sinipunaiset. Timppa haukkoi henkeä, jolloin Jore sanoi:
– Menipä poika hilijaiseksi.
Joren ruskeissa silmissä kävi tuikahdus, ja hän sanoi:
– Mutta minä poika rakennan minkin loukun! Piristi niin tuo Käpy-Kallen tapaus, että olo on kuin Anttilan kevätviirauksessa, ja saattaapa olla, että minä ampaisen tältä höyläpenkiltä, jos saan perseeni irti tästä – mitä sopii kyllä eppäillä – mutta ensin minä kääräisen sätkän.
– Kerkeet sen tehä ennen kuin koulu loppuu, kun pistät ranttaliksi, vain elä liian hurjaksi heittäyvy. Ei vain meistä sitä vielä miehiä tulee, Henri sanoi ja ryhtyi käärimään sätkätupakkaa.
– Eppäillä sopii, eppäillä sopii, jotta meistä vielä miehiä tulisi, Jore sanoi ja laittoi käärimänsä sätkän korvansa taakse ja loikkasi höyläpenkiltä ja juoksi pyörösahahuoneeseen paiskaten oven kiinni, niin että rappausta karisi seinältä.
– Mikä sille tuli? Osku kysyi ja meinasi jatkaa, että onko sillä lääkitys kohdallaan, mutta älysi pitää suunsa kiinni turvallisuutensa takia, sillä pienempikin puhe kuuluu hataran oven läpi.
Aki sanoi:
– Se on näitä kevätjuttuja, että kevättä rinnassa ja…
– Kevättä persiisssä, niin ku sano se entinen runonlausuja, Make keskeytti.
Kutteri tuli valvontakopista keltaiset kuulosuojaimet korvillaan ja marssi päättäväisen näköisenä pyörösahahuoneeseen ja paiskasi oven kiinni. Rappausjauhoja karisi taas lattialle.
– Tuo ovi on kohta entinen, Timppa sanoi.
– Ja tuohon seinään joutuu tekemään pintaremontin, Maukka jatkoi.
Pyörösahahuoneen ovi kävi tiuhaan, ja jokainen menijä paiskasi oven tahallaan kiinni niin lujaa kuin jaksoi. Jussin nenä meinasi jäädä oven väliin, ja hän sanoi:
– Tässä huoneessa kenenkään turvallisuus ei oo taattu.
Minä luikin sinne viimeisenä ja kokeilin voimiani oven sulkemisessa.

Kutteri oli hermostunut ja hääri Joren ympärillä kuin tärpätin keittäjä ja suu kävi yhtenään.
– Raakalauta kannattaa höylätä ja…
– Höylevääpä häntä sitten vaikka keväämällä, ampuupahan hänet sitten, kun tukit on sahattu. Vain eikö se oo västäräkki tuo, joka ulkona pyrstöönsä keikuttaa, Jore sekoitti Kutterin puhetta.
– Vetopyörästö on käyttökiellossa ennen kuin onnettomuuslautakunta on tutkinut sen, Kutteri sanoi.
– Sitä tarvii laudan pätkimisessä. Käyttääpähän sitä sitten kun punakaartilaiset on teloitettu, Jore jatkoi pelleilyään ja mittaili rullamitalla lautaa. Hän merkkasi lyijykynällä suorakulmaa käyttäen sahauskohtia, samalla kun liikutti kieltään huuliensa välissä nopeaan tahtiin. Sitten hän yritti katsoa nenänsä vartta, niin että silmät menivät kieroon.
Make sihtaili metrimitan pätkällä Kutteria ja höpötti teennäisen kimeällä äänellä:
– Kyyyllä on piiitkä jätkä tuo mummonmurhaaja, ainakin satayheksänkymmenen senttin pituinen korstale, pää pasahtaa joka kerta oven karmiin…
Kutteri opasti Jorea:
– Suojaa kuulosi kuulosuojaimilla ennen kuin käynnistät pyörösahan ja ota oikea työstöasento.
– Mitää? Minulta on mennyt kuulo, kun puutyönopettaja on karjunut naama punaisena, että MENKÄÄ OMILLE TYÖSTÖPAIKOILLENNE! Joren pelleily jatkui.
– Mitataanpa miten pitkä on Kutteri, mummelin murhaaja, Make sanoi ja lähestyi rullamitta kädessään Kutteria. Hän veti mitan metrin pituuteen ja asetteli sen päätä Kutterin pään tasalle, mutta mitan pää osui hänen silmäänsä. Kutteri tempaisi mitan Maken kourasta ja paiskasi sen nurkkaan, mutta mitta osui ikkunaan ja lensikin lasin läpi veistoluokan puolelle. Lasin sirpaleet helisivät lattialle. Kutterin kasvot olivat tulipunaiset ja ilme hurja. Osku heitti puupalikan Kutterin otsaan ja huusi:
– Mummon murhaaja!
Jore käynnisti pyörösahan kieltään lipoen ja yritti katsoa nenänsä vartta, niin että silmät menivät kieroon. Make sohi harjan varrella Kutterin silmiä. Kutteri paiskasi harjan toisen ikkunan läpi veistoluokan puolelle ja tyrkkäsi rajusti Maken läheltään. Make kaatui Joren päälle. Joren veriset, nakin näköiset sormet putosivat lattialle. Kutteri seisoi kuin suolapatsas ja kasvoilta oli puna kadonnut.
Pyörösahan ääni vaikeni. Kiurun iloinen viserrys hukkui Joren tuskan huutoon.