Syysmyrsky

Luulin tai ehkä uskottelin vain, että nämä tämänkaltaiset syksyt olisi jo takanapäin. Nämä syksyt kun syyssateet huuhtelee luonnon lisäksi mieleni syvimmätkin kolot ja kun tuuli viskoo pimeinä iltoina puiden latvoja, niin jostain pienestä avoimeksi jääneestä mielenikkunasta se pääsee pyörittelemään ajatuksianikin.

Sateessa tulvan alle painunut mieli hitaasti hajoaa, huolella lokeroidut tuhannet ajatukset pyörii vinhasti syystuulen tanssittamana ja kiinteät elementit rikkoutuu virtaavan veden voimasta.

Niin, uskottelin että nämä syksyt olisi jo takanapäin. Luulin että olisin oppinut sulkemaan mieleni ikkunat ajoissa ennen kun taivaanranta peittyy mustanpuhuvaan. Luulin, että olisin rakentanut mieleni kestäväksi, niin kestäväksi, että vaikka sade sattuisi yllättämään olisi ajatukseni turvassa muovimapeissa.

Mutta nyt istun jälleen pauhaavan myrskypilven alla.
En osannutkaan ennakoida, yksi ikkunani oli kai jäänyt hieman raolleen.

Olin unohtanut opetella myrskyn merkit.
En ollut istunut yksin haistelemassa ilmaa, en ollut tarkkaillut puiden latvoja, enkä kuunnellut lintujen varoituslauluja. En ollut opetellut tulkitsemaan mitä tarkoittaa kun pilvilaivat lipuu hiljaisina sotajoukkoina taivaanrantaan.

Myrsky pääsi yllättämään, tänäkin syksynä.

Nyt katselen kuinka sade rummuttaa rytmikkäästi vasten siistinä pidetyn mielen työpöytää ja näen kuinka tärkeät ajatukseni on hajallaan pitkin mielen seinää ja toimivaksi todetuista motivaatiolauseista sanat on huuhtoutunut sateeseen.

Koitan tarttua hätäisesti kiinni edes jostakin lauseesta ja yritän kuivata sitä paidan hihaan mutta sanat vain leviää.
Se muistuttaa tuhrua joka on kirjoitettu kiireessä kahvitahraiseen servettiin.

Mutta silti pidän kiinni siitä, siitä tuhruisesta lauseesta.
Painan sitä tiukasti itseäni vasten jotta sade ei pääsisi huuhtomaan sitä kokonaan, sitä ainoaa mitä enää jäljellä on.

Sade pisaroi viimeisiään, auki lennähtäneestä ikkunasta kantautuu lintujen helpottunut viserrys, myrsky on ohi.

Istun sotkuisen mieleni perukoilla ja katselen lohdutonta näkyä, kaikki pitää rakentaa uudelleen. Kaikki se mikä vielä hetki sitten oli kauniisti kasattu, huolella järjestelty.
Mutta niin kuin sanotaan, moni kakku on päältä kaunis.
Ilmeisesti en ollut mieleni työhuonetta rakentanut ohjeiden mukaisesti.
En kai ollut valinnut laadukkaita rakennusmateriaaleja.

Ja kaikki ne minun kauniit ajatukset, huokaan ja kyyneleet väkisinkin karkaa poskilleni.

Katselen sitä yhtä ainoaa ajatustani mikä nyt tuhruisena lepää sylissäni, onneksi minulla on vielä sinut.

”Aina on mahdollista aloittaa alusta”