Epävarmuuden viikonpäivät

Aina toisinaan on päiviä jolloin tulee kyseenalaistettua itsensä olemassaolon tarkoitus.

Tämmöisinä päivinä sitä koittaa katsoa itseään peilistä ikään kuin toisten ihmisten silmin. Hymyilee ja rypistelee kulmia, näyttää kiinnostunutta ilmettä kuin kuuntelisi toista henkilöä ja vastailee aivan kuin kysyttäisiin jotain, koittaen samalla kuunnella omaa puhetta, että miltä se mahtaa muista ihmisistä kuulostaa.
Onko se raakkuvaa, piipittävää, takeltelevaa, vai minkälaista?

Koitan arvioida itseäni kriittisesti, että olisiko tarvetta muuttaa omaa toimintaa jotta olisi edes hieman parempi versio nykyisestä, sellainen versio mistä muut voisi sanoa:
”se on ihan kiva tyyppi”.

Omalle peilikuvalleen on valitettavasti aika sokea.
Joko sitä näkee itsensä täydellisenä yksilönä, vain virheitä vailla tai sitten kaikesta yrittämisestä huolimatta täysin surkeana tapauksena.
Aika usein ihminen näkee itsensä jälkimmäisenä, ylipursuavana virheastiana, epäonnistumisten loputtomana kertymänä.

Aina välillä on päiviä jolloin usko omaan osaamiseen on ottanut totaalisen pohjakosketuksen.
Tunne omasta osaamisesta on valunut kengän alle ja sen yli tulee tallattua jopa vahingossa.
Näinä päivinä sitä kyseenalaistaa jopa oman hengittämiskyvyn.
Hengitänkö väärään tahtiin, liian monta kertaa minuutissa, liian syvään vaiko sittenkin liian pinnallisesti.
Sitä kyseenalaistaa aivan kaiken.

Tämmöisinä päivinä on myös näkevinään toisten ihmisten katseista pelkkää arvostelua, hymyt pilkallisina ja hiljaisuuden luotaan työntävänä. Ilmapiiristä nappaa lausumattomia lauseita mitkä tuntuu, että ne voisi jäädä sormiin kiinni.
Lausumattomat lauseet on kuin purkka joka venyy ja tarttuu joka paikkaan. Lausumattomat lauseet tekee ilmapiiristä sakean, hengittämis kelvottoman.
Ja noina hetkinä suurin halu on vain paeta omaan nurkkaan, piiloon kaikilta katseilta.
Näinä päivinä toisten ihmisten seura tuntuu jopa fyysisesti kipeältä.

Ja näinä päivinä tulee kyseenalaistettua oma tulkintakyky, sosiaaliset taidot, kykyään tulla toimeen muiden ihmisten kanssa.
Näinä päivinä sitä vain miettii, että olenko oikeasti äärettömän epämiellyttävä persoona vai luenko vain muita ihmisiä perustavanlaatuisen pahasti pieleen.
Olenko koskaan osannut tulkita muita ihmisiä oikein?

Ja sitten tämmöisten päivien illalla kiedon käteni itseni ympärille ja koitan puhua itselleni lohduttavasti:

” Olet vain hirvittävän epävarma ihminen kovaksi parkkiintuneen kuoresi alla. Epävarmuus nyt pääsi kuoresi säröstä putkahtamaan pintaan.
Se sai sut uskomaan ettei kukaan sinusta tykkäisi.
Epävarmuus asetteli silmillesi kierouden lasit ja sai sut näkemään kaiken juonitteluna, kivatkin hetket se sai kokemaan uhkaavina.
Kaikki on oikeasti hyvin”.

Kuuntelen itseäni, hengitän syvään ja koitan maalata huomisesta huolettoman. Sitten paikkaan parkkiintuneen kuoreni pinnalta säröt ja manaan epävarmuuden mieleni pimeimpään nurkkaan.

Aina toisinaan vain on matala maanantai jolloin epävarmuus on maksimaalinen ja vetää päivää mutaisen matalaan.

Sitten on tihkuva tiistai jolloin mieli vielä hieman tihkuu epävarmuutta.

Sitten tulee keikkuva keskiviikko jolloin itseä pyrkii kehumaan mutta vieläkin epävarmuus keikkuen koittaa horjuttaa päivää.

Toivorikkaana torstaina alkaa olo olla tolpillaan, epävarmuutta yritän tosissaan torjua.

Perjantaisin voi olla jo melko perusolo.

Aina välillä on viikkoja jolloin epävarmuuden kanssa pitää taistella ihan tosissaan. Tuolloin kovaksi parkittu kuori rakoilee ja hajoilee ja tunteellinen siili pääsee epävarmuutta piikeissään kuljettaen päivänvaloon.