Päästän kissan ulos. Lumi on yön aikana taas peittänyt pihan. Kissa juoksee lumeen ilmestyneitten jänistenjälkien joukoon, niistä sen enempää välittämättä kuin muinakaan aamuina, ja häviää pimeyteen. Mitähän se tekee päivät pitkät muuta kuin jahtaa hiiriä? Miettiikö, tuodako niitä näytille vai muistaako heti, ettei tämä saaliinmenetyksen riskin vuoksi kannattanut. Syö saaliin rauhassa tuolla liiterin takana aloittaakseen jahdin kohta uudestaan. Vai meneekö tapaamaan naapurin kissaa? Tai istuskeleeko vain jossain niinkuin kissat tapaavat istua, puolimakuulla etujalat piilotettuina ruumiin alle, sfinksinä, iättömän viisaan näköisenä, syvämietteisenä, uppoutuneena omaan tajunnanvirtaansa tai toisaalta ehkä seesteisen hiljaisiin, jopa tyhjiin ajatuksiinsa. Kahdeksankymmentä prosenttia pelkkää arkkityyppistä olemista, kaksikymmentä prosenttia virittäytynyttä petoeläintä, valmiina saalistamaan tilaisuuden koittaessa. Vai olivatko luvut toisinpäin? Entä jos hiljainen viisaus olikin taitavaa ympäristön seuraamista, muutosten kuuntelua, liikkeiden hahmottamista, saaliseläinten paikantamista, niiden lähestymisen odottelua. Päätöksentekoa siitä, milloin kannattaisi terästää jäsenet hyökkäysasentoon. Kohti lentävien pikkulintujen havainnointia. Pihan toisella puolen rapistelevien hiirien laskentaa. Onko kyseessä yksinäinen hiiri vai kahden toisilleen tuntemattoman hiiren kohtaaminen. Vai peräti kokonaisen hiiripoikueen iloinen temmellys.
Olenko yhdessäkään luontodokumentissa nähnyt iloisen hiirenpoikasjoukon leikkisää temmellystä? En ole. Saaliseläimet eivät ehkä temmellä. Saalistajat temmeltävät, ketunpoikaset ja tiikerinpennut. Opettelevat raatelemaan ja tappamaan. Hiirenpoikaset opettelevat vain pakenemaan.
Kissa pysyisi pihalla koko aamupäivän. Se ilmestyisi portaille jossain vaiheessa, vähän ennen kuin lähden kotoa. Jotenkin se tietää milloin olen mitäkin tekemässä. Ja reagoi siihen oman päänsä, omien mielihalujensa mukaan. Jos sen teki mieli sisälle tuvan lämpöön, ehkä jonkinlaiselle aamiaisellekin, se ilmestyi hyvissä ajoin portaille odottelemaan. Jos se sen sijaan tiesi, että olisi itsekin lähdössä mukaani, se ei tullut. Esitti hankalasti tavoitettavaa, arvolleen sopivasti viipyili asioillaan, ei tullut vaikka ruuallakin houkuttelin. Sillä oli omat työnsä kesken, pyynti oli odotteluvaiheessa. Ajatus kesken tuumailuissaan. Ei voinut tulla, koska pohdinta olemisen loputtomuudesta ja hetken viivähdyksissä tapahtuvista asioista ja niiden vaikutuksista muutokseen ajassa ja tulevien tapahtumien todennäköisyyksiin sekä toisaalta epätodennäköisyyksiin ja näiden suhteesta toisiinsa oli pahasti kesken. Istui näihin mietteisiin uppoutuneena pihasaunan vintillä eikä joko ajatustensa virtaavalta huminalta tai tyynen viisauden hiljaisuudelta kuullut huutojani. Tuli kyllä sitten, aikanaan. Juuri ennen kuin olisi minun aikataulujeni suhteen ollut lopullisen myöhäistä.
Keitän itselleni aamukahvit. Tänä aamuna olen päättänyt aloittaa työnteon ilman joka-aamuisia vaivalloisia rituaalejani. En ole hakenut lehteä laatikosta sekoittamaan ajatuksiani. En ole kiertänyt kukkiani niiden multien kastelutarpeita arvioiden, vanhentuneiksi käpertyineitä lehtiä keräillen. Keitän vain kahvin. Istun pihan hämäryyteen tuijottaen ja kahvikeittimen porinaa kuunnellen. Odottaen jonkinlaisen ajatuksen tuloa. Koetan keskittyä tähän oikein kunnolla. Näin olen illalla suunnitellut. Keskityt oikein kunnolla. Sitten aamulla. Et anna minkään ulkopuolisen ajatuksen häiritä levännyttä mieltäsi. Jätät lehden ja sen jatkuvana kohinana syöksyvän uutistulvan etusivun ja takasivun väliin. Et lue pääkirjoitusta työllisyysasteesta etkä viereisen sivun kolumnia kouluruoasta ja maataloustuista. Jätät ulkomaiden toivottomuudet mietittäväksi myöhemmälle päivälle. Edes sarjakuviin et koske. Lehti saa odottaa postilaatikossa. Puhelin saa jatkaa yötänsä eteisen pöydällä. Nuo riivatut somepostaukset. Miten joku on käynyt paikoissa, joihin olen vuosikausia kaivannut ja toivonut. Kateus päämääriinsä päässeistä ihmisistä ja heidän kerkeävyyksistään. Tai millaiset keskusteluketjut on menossa kaupungin rakennushankkeesta, joka ei todellisuudessa kiinnosta yhtään, mutta jota kuitenkin tulee teennäisen kiinnostuneena seurata. Yhden yhtään twiittiä en lue, en edes siitä hirvittävästä sodasta. Enkä tämän pienen maamme pienistä ihmisistä, jotka suureen ääneen kohuavat jostain pikkuisesta asiasta. Heille isosta ja varsinkin heidän asioistaan kirjoittavien lehtien näkökulmasta tarpeeksi isosta asiasta. En lankea somevirran syövereihin enkä sen karikkoihin. En. Tänä aamuna annan oman ajatuksen tulla sieltä, minkä muina aamuina täyttää muitten ihmisten ajatukset, muitten tapahtumien yksityiskohdat, toisten elämät ja toisten teot. Tänä aamuna koen rauhan, hiljaisuuden, levollisen tyhjyyden vailla värikkäitä pohjamaalauksia, pienellä kirjoitettuja reunahuomautuksia, viinitahroja sivun kulmassa, lujuuslaskelmien luonnoksia seuraavalla sivulla, lasten kirjoittamia lyijykynämerkintöjä paperin toisella puolella. Tänä aamuna. Tänä aamuna.
SUODATA
