Mitäs luista

Kirjoittaja MaRiA A
Lukuaika 3 min
12.04.2024

Pekonen pöyhii papereita, kun astun sisään. Pöytä on pahuuksien palatsi, täynnänsä kiireisiä ja korvaamattomia kansioita, jotka Pekonen aina onnistuu hukkaamaan. Aanelosvuoret ja hampurilaiskääreet tanssivat sekamelskassa tulista tangoa ja ylilääkäri nostaa katseensa minuun.

”Oletko nähnyt leukaluuta?”

”Leukaluuta?”

”Leukaluumallia. Minulla oli se täällä jossain.”

Astun lähemmäs kaaoskasaa, josta pilkistää anatominen sydän ja harmaa haima. Pekonen penkoilee paperikoria.

”Miltä se näyttää”, kysyn.

”Leukaluu”, hän toistelee, ”tiedäthän sinä nyt hyvä ihminen, miltä leukaluu näyttää?”

Siirtelen kopiopaperinippua sylissäni suorempaan ja tuijotan pöytää. Pinkkojen päällä pilkottaa potilaskertomus. Ne pitäisi oikeasti piilottaa johonkin pimentoon, missä kaltaiseni kiiretuuraajat eivät voi kuikuilla niitä.

”No, se on”, Pekonen pöhhäyttää paperikaaosta ja nousee sitten istumaan. Silmät sohivat ees taas, tutkivat mielen muistikuvastossa erilaisia luunkappaleita.

”Leukaluu, mandibula. Mahtava luu. Se on sellainen, sellainen, tiedätkö”, Pekonen yrittää. Sormet sutivat, hutiloivat näkymätöntä luustoa kuivaan huoneilmaan. ”Se näyttää vähän bumerangilta, tai banaanilta, ja, no… Leukaluu!”

Huudahduksen kannustamana kumarrun karvatollojen ja kynien puoleen, siirtelen sottaa ympäriinsä etusormella.

”Onko se luuta?” Tiedustelen.

Pekonen tussahtaa.

”Luuta! Se on leukaluumalli, hyvä ystävä. Luumalli, eli malliluu. Ei luuta.”

”Ahaa”, huokaan. Oikeastaan minulle ei makseta tästä. ”Ei siis luuta.”

”Luuta ja luuta, onhan meillä luisiakin”, Pekonen hokee ja pölistelee paperikekoa, ”mutta olen menossa ohjaamaan yläastelaisia. Ajattelin, että muoviluu ajaisi asian. Muoviluuhun ei tule löperöissäkään käsissä luunmurtumaa.”

Ylilääkäri hörähtää puolihauskalle heitolleen. Tietokonenäytön alta silmäni hakevat kellon, joka kirittää kolmea. Enää kaksi tuntia tätä.

”Ja missä näitte sen viimeksi?”

”Näin mitä?” Pekonen ojentaa minulle roskapalleron, jonka sisältöä en suo katsella. Heitän sen paperikoriin.

”Luunne. Leukaluunne.”

”Aivan. Leuan luu, mandibula. Missä se nyt olikaan”, Pekonen raapii päätään ja silloin ovi aukeaa.

Osastonjohtaja Ohtonen kurkistaa karmien välistä.

”Kello kolmen ryhmä on täällä”, hän henkii kiireettä.

”Tiedän, tiedän”, Pekonen huitaisee, ”oletko nähnyt luumalliani?”

”Mitä luista?”

”Leukaluuta. Muovista, ei luista.”

”Aivan, aivan”, Ohtonen huokaa ja astuu huoneeseen. Kämmen kopeloi parran sekaan kuin mies aidosti miettisi leukaluun olinsijaa. ”En ole tainnut nähdä. Katsoitko naamasta?”

Pekonen heittää puolikuolleen banaanin roskakoriin.

”Mistä?”

”Naamasta. Anantomiamallista. Siellä muutkin luut ovat.”

”Ei tämä luu. Tämä on erilainen.”

”Kuinka niin?”

”Pyörittelen sitä käsissäni, kun tuumailen”, Pekonen toteaa korvantaustaansa rapsien, ”leukaluu on oiva mietiskelyluu. Sen kaarta on miellyttävä sivellä.”

”Niin tietysti”, Ohtonen hymyilee ja avaa oven apposelleen. ”No, sanon, että olette tulossa. Käsken ne käsidesin pariin. Ei kiirettä!”

Ovi huljahtaa hiljaa kiinni. Pekonen rietaisee pöydältä sylillisen sottaa sivuun.

”Ei se kyllä taida täällä, luulen. Pirskatin luu. Se olisi ollut hyvä esine esitellä.”

”Entä jokin muu luu?” Yritän toimettomana. Halusin vain tuoda Pekosen pöydälle pinkan puhdasta kopiopaperia, en jäädä jumiin alaleukasekamelskaan.

”Luuletko? Muu luu?” Pekonen hymäilee ja kiskaisee sitten auki ylimmän vetolaatikon. ”Onhan minulla tietysti kuuloluut täällä. Kylkiluu, sormiluu…”

Vaaleat palaset kolisevat lootassa enkä viitsi katsoa. Tiedän, että malliluut ovat muovia, mutta ne karmivat silti.

Pekonen vetää esiin kaarevanvalkean kuikulan.

”Entä kylkiluu? Kylkikaari leukaluun sijaan. Luulisi sen sopivan”, Pekonen pohtii ja nousee. Hän vilkaisee pöytänsä talttumatonta patokasaa lannistuneena. ”Vaikka minä vannon luulleeni, että laitoin sen luun tänne, luulisin…”

”Kyllä niille varmaan kelpaa kylkiluukin”, yritän ja peruutan kohti ovea, ”luu kuin luu, ovat kiitollisia siitä, että saavat nähdä luita.”

”Luuletko”, Pekonen pohtii. Hän työntää kylkiluun tohtorintakkinsa etutaskuun. ”Luultavastihan se on totta. Luuta näkee normaalisti niin harvoin.”

Nyökyttelen ja tajuan, etten ole muistanut jättää kopiopapereita. Poistan pienen pinkan kanniskelemastani nivaskasta ja asetan sen salavihkaisesti sohvapöydälle. Löytäköön Pekonen paperinsa siitä, tai hukatkoon, mikä lienee todennäköisempää.

”No, jos leukaluuta näkyy, sano, että etsin sitä”, Pekonen heittää ja lähtee huojumaan kohti. Hän kännertää ohitseni ja riuhtaisee oven auki, vilkaisee vielä viimeisen kerran kaiholla työpistettään.

”Olisin voinut vannoa… Se on hyvä leukaluu”, hän vielä huokaa ja taputtaa minua sitten olalle. ”Ja sinä olet hyvä tuuraaja. Mikäs nimesi onkaan?”

”Luulonen”, totean lannistuneena.

Pekonen lyö kämmenet yhteen hurmoksellisen naurunheläyksen saattelemana.

”Mainiota! Sinut kyllä tilaamme uudelleenkin. Luulonen! Mahtava nimi”, hän toteaa, taputtaa kylkiluuta sotisopansa taskussa ja menee.

MaRiA A

Maailmojen luoja ja ysäritavaroiden keräilijä ✨

Kirjoittajan muita novelleja

Pyhä kolminaisuus

Ennustus

SUODATA SUODATA