Ihminen. Meitä olen miettinyt paljon viime aikoina. Se on tuntunut merkitykselliseltä ja raskaalta. En välillä huomaa tekeväni sitä, kunnes sitten ajan kulumisesta ja päivän vaihtumisesta toiseen. Ehkä se kertoo kiinnostuksesta lajiini. Ihmismieleen ja luontoon.
Kuljin ihmisten kanssa edellis viikonloppuna. Tein erityistä matkaa heidän seurassaan. Liikuimme metsässä. Minulle entuudestaan tuntemattomassa maastossa. Näin paljon meidän jälkiämme luonnon luomassa kodissa. Avoin ilmapiiri ympäröi tuulenlailla läsnäoloa. Huomasin jäniksen jäljet hangella. Ihmisen ääntä, väheksymättä sitä, että metsälläkin oli meille asiaa. Kuulin järvenjään hiljaisia kertomuksia pysähtyessäni männyn suojiin kivelle hengittämään. Puut kertoivat omia huoliaan palaessaan nuotiossa. Pysähdyin ja olin pakahtua. Joku lauloi.
Jouduin tuona viikonloppuna naurunalaiseksi kertoessani vanhan koulurakennuksen kuiskivan menneisyyden jättämistä jäljistään. Seinät olivat nähneet ja kuulleet asioita, joista meillä ei ollut aavistustakaan. Saimme suojamme tuolta ylväältä rakennukselta. Sen seinät eivät olleet taipuneet ajansaatossa vaikka tarkoitus seistä siinä oli mennyttä. Syvällä kellarin uumenissa hehkui lämpö, joka oli alusta asti luonut elämää. Se lämpö valaisi edelleen kolkkoja käytäviä ja toimi sydämen lailla.
Olin ihmeissäni. Jostain syystä tuo pilkka ei minua haitannut, sillä tiesin hyvin itse mistä puhun. Eikä yksi minulle nauranut. Hänestä en edelleenkään saa selkoa vaikka luulin jo hyvin tuntevani. Häntä saatoin loukata tuona viikonloppuna haluamattani. Ajattelen välillä tuntevan minut paremmin kuin itse tunnen. Aina jollain tapaa askeleen edellä. Sen takia, vielä eilen yritin etsiä vastauksia hänen katseestaan. Vastauksia joita kenelläkään ei ollut. Paloin halusta ymmärtää. Itseäni ja muita. Ihmismieltä ja luontoa. Kuinka olin päätynyt tuohon pisteeseen. Olin ihastunut ihmiseen, jota en ollut valinnut rinnalleni. Sitä en aiemmin itselleni myöntänyt. Epävarmuudessani en kyennyt olemaan rehellinen itselleni. Se tuntui todella väärältä. Silti jollain tapaa nautin. Pelkäsin. Halusin.
Luulen tietäväni tunteiden merkityksen. Herään ajatukseen siitä, voiko ihminen tuntea liikaa. Joka hetki, valtavalla voimalla. Vyöryllä, joka salaa hiipien alkaa hajottamaan ihmismieltä. Saa sekoamaan. Olen luultavasti sairas, sillä jollain tapaa pidän siitä. En joka hetki, mutta ajan kuluessa enemmän. Jotainhan se kertoo minusta. Ihmisestä ja minusta ihmisenä.
SUODATA
