Lohikäärmekeittoa

Kirjoittaja antonolavi
Lukuaika 3 min
05.05.2023

Metsältä palattuaan Iso-Hrimmu katsoi pataan uteliain katsein ja kiljuvin vatsoin.
– Hyvältä tuoksuu pöperöt! Kaadahan, kuomaseni, kunnolla niin, että kulhon pohja on muisto vain!
Hymyn irve kasvoilla ujostellen laittoi Snilla – vanttera jo, mutta vielä miehen puolikas – padasta, että melki yli läikkyi. Suurella koivukupsasellaan kauhaisi Hrimmu suun täyden päivällistä ison miehen isoon nälkään; kauhaisi, hörppäsi – ja epäuskoisena irvisti. Loi Snillaan hölmistyneen katseen kieroilla silmillään.
– Mitä…mitä peeveliä tämä on?
Häkeltyneen sopankeittäjän silmät laajenivat lautasiksi, ja kieli laukkasi sopertavaiseksi.
– Häh, lohikäärmekeittoahan tuo. Sitähän sinä – etkös sinä..?
– Lohik- Sanohan se vielä toisen kerran.
– Niin että lohikäärmekeittoa, vinkui Snilla.
Hrimmu vetäisi keuhkojen täydeltä henkeä niin, että haapain oksilta olivat lehdet irrota, ja tiristi silmänsä niin suoriksi kohti poikaa kuin pystyi.
– Lohi-käärmekeittoa, pihisi urho joka tavua painottaen. Lohi-käärmekeittoa sen olla piti.
– Että häh?
– Lohi-käärmekeittoa! karjaisi köriläs, ja joka ikinen orava, mäyrä ja metsähiiri puolen mailin säteellä luikki pesäkoloonsa. – Lohta ja käärmettä! Ei lohikäärmettä!
Viheltävin korvin alkoi kalpeaksi käyneelle keiton hämmentäjälle valjeta asiain laita. Pakeni jaloista tunto, ja alkoi kauriinnahkainen puntti tutista.
– Ottija tuota…
Nyt nousi Iso-Hrimmu hongan paksuisille koivilleen kupsaistaan hurjasti heiluttaen.
– Kautta Vaapurin vasamalingon! Menitkö sinä onneton tappamaan vanhan Gnorlin, Viimeisen Lohikäärmeen?
– Hööh, lausahti Snilla filosofisesti luoden silmäyksen metsästyspeitseensä, jota ei ollut ehtinyt edes puhtaaksi pyyhkäistä.
– Se on rauhoitettu eläin! Viimeinen lajiaan, kaikkihan sen tietää! Eihän se vanhuuttaan ollut enää vuosiin syönyt muuta kuin marjoja ja pikkujyrsijöitä!
Suolatönköksi jähmettynyt Snilla lausui mielessään pikaisen rukouksen ylijumala Vaapurille, että tämä juuri hänen jalkojensa alta aukaisisi maan hänet nielemään. Hrimmun puolukanpunaisella otsalla tykytti peukalonpaksuinen suoni.
– Kiuruvuoren Gunnin lapsilla oli talvisin tapana käydä viemässä Gnorlille lintuin tähteitä! Minä vähäsen selkääni käännän, ja sinä vesipäiden suurmestari käyt pilkkomassa soppalihoiksi lohikäärmeiden tarumaisen suvun viimeisen! Ja – mikäs tuo on?
Siinä, pimeäksi käyvässä illassa juuri nuotiopiirin rajallahan nuo mäntyjen katveessa makasivat: pari kookkaita, nahkaisia siipiä.
Kun Hrimmu tämän oivalsi, karkasi hän mykkänä kuin puhuri Snillan kimppuun, joka pinkaisi karkuun minkä koivista ja henkirievusta suinkin ehti.
Kaikkiaan neljä muurahaisyhdyskuntaa sai syvästi huokaisten käydä keon uudelleen-rakennustyöhön, kun uroitten hippaset päättyivät. Nyt istui Hrimmu nuotion äärellä kasvonsa valtaviin kouriinsa haudanneena. Snilla, yhä hengissä ja vailla haavaa, jalat allensa taittaneena lyyhisteli nuotion toisella äärellä jossain hartioidensa siimessä. Soppa seisoi jäähtyneenä miesten välissä.
Hrimmu antoi kättensä vaipua ja tuijotti nuotioon, hiillokseksi muuttuvaan.
– Se on sillä lailla, että kylään ei ole palaamista, ei meillä kummallakaan.
Snillan oli kuin lumituisku olisi niskaa viiltänyt.
– Kylään on kahden päivätaipaleen matka, laskeskeli Hrimmu. Eivät ne ainakaan viikkoon saa kuulla tästä häpeästä ja…pyhäinhäväistyksestä.
Snilla vapisi kuin horkassa. Hrimmu tuijotti nuotioon vaan.
– Lähdemme pohjoiseen, päätti hän. Siellä on kylänvanhimpain tietoin mukaan meille tuntemattomia heimoja, jotka ehkäpä toivottavat tervetulleiksi parin päteviä metsästäjiä. Kaukana vaarain ja ehkä laajojenkin vesien takana, mutta sinne me menemme ja siellä päivämme päätämme.
Näiden sanojen myötä tarttui turta Snillaan lujin kynsin. Pahempaa oli tulossa.
– Perheitämme ei saata nyt ajatellakaan. Jätämme nuo – Hrimmu osoitti peukalollaan siipiä – tuohon, niin kyllä siitä tajuavat ja ymmärtävät. Se, mitä he sitten, on kohtalon sanelemaa, mikä ei meihin kuulu. Aamusesta lähdemme, heti auringon ensi säteiden viitoittamana.
Hrimmu nousi niin kuin nousee jaloilleen reumaiseksi käynyt vanha koira ja suki kouraansa vyöltään puukon.
– Mihis sinä…hätääntyi Snilla.
Poikaan katsomatta huokaisi Hrimmu:
– Petäjäistä tästä kuorimaan. On yhä nälkä.

antonolavi

Tykkään kirjoittaa asioista joista en mitään tiedä. Ystäväni Daniil Harms lainasi kuvaansa.

Kirjoittajan muita novelleja

En dag - One day - Eräänä päivänä

Mustekala

SUODATA SUODATA