Kolme veljestä kotitorpalta läksi kohti suurta ja avaraa muuta. Yksi töihin, toinen oppiin, kolmas taiteilijaksi.
Vanhin kulki elämänsä katse alati taivaita päin. Hän sai nähdä avaruuden ihmeet, tähdet, komeetat, auringonpimennykset. Hän oppi taivaankannen koko kirjon mustasta syvimmästä polttavan valkeaan; hän ymmärsi sen, miten pieni on Maa, miten pieni on ihminen. Tämän veljen elämä oli kuin runoa ja silosäettä.
Keskimmäinen veljeksistä kulki vakain askelin katse kirkas aina vaaterissa. Mitä ylisissä, mitä alisissa piilottelikaan, se ei häneen kuulunut. Mutta tämä oli veljeksistä hän, joka lähimmäisensä havainnoi: ystävät ja vieraat, köyhät sekä rikkaat, ne joille liikaa annettiin ja ne joille ei vähääkään. Kaiken näki hän. Tämän veljen elämä oli kuin kuvakirja, värikäs ja tummaksi lehteilty.
Nuorin sitten osaksensa sai katse maahan luotuna päivänsä luovia. Hän tuli kadun tuntemaan ja teot ihmisen; saastan, lian sekä töryn, tumpit, syljet, lasinsirut; muovipussit ja pahvitölkit, nakkikioskin tyhjät kääreet. Hän sai nähdäkseen kaiken rikotun, kaiken heitteille jätetyn ja seinät töhrityt; vaivojensa palkaksi ehkä jonkun kolikon. Tämän veljen elämä oli kuin päivän lehti, muistista viskattu ja repaleinen.
Veljeksistä kuoli yksi varhain auton alle, toinen kuoli vanhana ja monen ikäväksi, kolmas taasen niin, ettei sitä huomattukaan.
Kaikki heistä haudattiin – niin, kotikylän multiin.
Sen pituinen se.
Tykkään kirjoittaa asioista joista en mitään tiedä. Ystäväni Daniil Harms lainasi kuvaansa.
SUODATA
