In flagrante delicto

Kirjoittaja antonolavi
Lukuaika 2 min
04.02.2022

Illansuussa heinäkuussa, neljäntenä viikkonani Roomassa, hän seisoo edessäni vuoteen äärellä yllään vain sälekaihtimien varjot. Oodeihin innoittavat lanteet keinuvat huoneessa aaltoilevan ”Me and Mrs. Jonesin” tahdissa, Billy Paulin värisevän äänen pyörteillessä hänen hehkeällä vartalollaan. Italialaisella aksentillaan hän hyräilee Billyn mukana: ”We got a thing going on…” Käteni ojentuneena kutsun häntä suomalaisella aksentillani: ”Gina…”

Kaihtimien varjot sivelevät Ginan jäseniä ja kehoa jakaen ne eroottisiksi anatomian oppitunneiksi, jotka kertovat enemmän kuin tuhat oppikirjaa. Pehmein askelin hän liukuu luokseni. Hänen ihonsa kantaa meren, santelipuun, Rooman tuoksuja. Hän tuoksuu rakkaudelta sylissäni. Rakkaudelta, joka on syventynyt ja saanut uusia sävyjä jokaisella tapaamisellamme. Huulemme liittyvät yhteen yhtä ahnaasti kuin kehommekin. Ginan kuiskinta kohisee korvissani. On kuin putoaisimme maailmasta, toisiimme.

Korvia huumaavan rysähdyksen saattelemana pensionaattini ovi repeää saranoistaan, ja huoneen läpi hulmahtaa ilmavirta, joka yrittää kuljettaa Ginan kiljunnan ikkunasta kadulle. Lemmenhetkemme keskeyttämään on räiskähtänyt meteoriitti, joka muodostuu kolmesta hyvin, hyvin vihaisesta miehestä. Kahta isointa en tunnista, mutta kolmas on täysin varmasti Ginan aviomies. Jos katse voisi tappaa, olisin jo vetänyt viime henkäykseni. Ja jos vähän helvetin iso puukko voi tappaa, olen ensimmäisenä jonossa saada tietää.

Gina pyllähti lattialle vetäen söpön, kukkaisan peiton mukanaan. Joten, minä lojun vailla rihman kiertämää puoli-istuvassa asennossa, miehelle mahdollisimman nolossa tilassa, ja poden akuuttia ikävää kotimaahani. Laadin päässäni nopean testamentin ja annan ystävilleni kaiken anteeksi. Kysyn itseltäni, mitä tässä pitäisi tehdä, ja vastaus on kielteinen.

Ginan mies huutaa kiivaasti roomaksi, enkä voi syyttää häntä siitä. Puukko viuhuu hiostuttavan pelottavasti paksua huoneilmaa viipaloiden. Gina on nähtävästi halvaantunut. Tajuntani perukoilla soimaan itseäni siitä, että tässä kiperässä tilanteessakin melkein jään tuijottamaan hänen avonaisia, palavan punaisia huuliaan.

Aviomies, joka lähitulevaisuudessa tuomitaan murhastani, on mitättömän näköinen, pastalla pyöristetty lyhyenläntä äijä, jolla on vahvat hartiat. Hänen seuralaisensa ovat mustanpuhuva pari salilla kasvatettuja hujoppeja, jotka portsareina tekisivät hyvän tilin missä tahansa asiattomassa ravitsemushuoneistossa. Molemmilla on jalassaan mauttomat pieruverkkarit, aisankannattajalla on sentään muodollisesti pätevät housut. Paidoista päätellen sekä Ginan siippa että adjutanteista se viiksekäs ovat AS Roman kannattajia. Illalla Romalla on kotipeli Fiorentinaa vastaan.

”Amo Giallorossi!” Huudahdan sen niin lujaa, että ääneni särkyy. Kolme leukaa ja puukko valahtavat.
”Viva Lorenzo Pellegrini!” pääsee suustani.

Minulla ei ole hajuakaan mitä olen tekemässä. Joku takapenkin matkustaja tajunnassani on ottanut ratin käsiinsä. Ja hänen suunnitelmansa on epätoivoinen rangaistusalueen filmaus yliajalla.

Ja se…toimii? Paisanojen ryhti ja ilme muuttuvat ja yhdessä silmänräpäyksessä huone on täynnä ylös heittyviä käsiä ja huutoa, joissa toistuvat ”Mourinho!”, ”Rui Patrício!” ja ”Forza!” Jossakin vaiheessa pompimme kaikki viisi sängyllä – minä ja Gina yhä alasti, surrealistisen ryhmähalauksen puristuksessa – kiljumassa täyttä kurkkua AS Roman keltapunaista lempinimeä.

Palaan Suomeen huomiota vältellen, häntä koipien välissä. Tietenkin heidän piti antaa minulle selkäsauna silkasta periaatteesta, mutta henkiriepuni saan vielä ottaa käsimatkatavarana koneeseen. Aurinkolasit peittävät tummuneen silmäkulmani ja kasvomaski salaa (kiitos, korona!) haljenneet huuleni.

Helsinki-Vantaalla, jonottaessani tax freessä Toblerone-pötkö kädessäni, alkaa Barry White laulaa taskussani: ”Can’t get enough of your love, babe…” Saapuva puhelu: kännykän näytöllä Ginan kuva katsoo minuun viettelevästi. Painan sen aristavaa poskeani vasten.

”Ciao, bella…”

antonolavi

Tykkään kirjoittaa asioista joista en mitään tiedä. Ystäväni Daniil Harms lainasi kuvaansa.

Kirjoittajan muita novelleja

Cinefilia

Minä, ajatustenlukija

SUODATA SUODATA