Alussa oli tuo luokka ja tussi.
Lapset olivat kaikki kirkassilmäisiä, riehakkaita ja janoisia oppimaan.
Minä olin puhdas, tahraton ja vailla ajatuksia. Läpinäkyvä.
Opettaja oli eloisa ja topakka – ja hänellä oli punainen tussi.
Minuun painettiin merkkejä, viivoja ja sanoja. Vuosilukuja. Pikkuhiljaa minut tahrittiin yhä täydemmäksi ja täydemmäksi, kunnes minussa ei ollut enää paikkaa, johon ei olisi kajottu.
Silloin opettaja otti pienen, kostean sienen ja pesi minut puhtaaksi merkeistä, viivoista ja sanoista.
Mutta minuun jäi jäämiä. Tunsin itseni likaiseksi. Ja nyt minussa oli siellä täällä ryppyjä.
Opettaja otti minut uudestaan esiin, asetti kirkkaan valon päälle ja aloitti alusta. Merkkejä, viivoja, sanoja. Numeroita, vuosilukuja, kaavioita. Tahraannuin tiedosta, enkä tiennyt mitä sillä tehdä. Mutta lapset olivat innoissaan.
Näin kuluivat elämäni päivät. Tussi ja sieni, tussi ja sieni, tussi ja sieni. Kunnes yhtenä päivänä minua ei enää saanut kunnolla puhtaaksi. Olin pinttyneen harmaa, täynnä sormenjälkiä, kulunut ja ryppyinen. Minut oli käytetty loppuun, ja minusta oli tullut tarpeeton.
Silloin minut viskattiin pois.
Tykkään kirjoittaa asioista joista en mitään tiedä. Ystäväni Daniil Harms lainasi kuvaansa.
SUODATA
