Kissojen äitienpäivä

Isä antoi väsyneelle Murulle kaksi lempeää silitystä sen harmaakarvaiselle päälaelle, ja keräsi sitten hellävaroen viisi vielä umpisilmäistä pentua vanhaan pahvilaatikkoon, jossa kerran oli kotiin kannettu neljänpakkaus kahden litran moottoriöljykanistereita. Muru liehautti häntäänsä pari kertaa ja kohotti päätään naukuvien poikasten kadotessa laatikon syövereihin. Isä hymyili sille ja silitti vielä sen kylkeä. Sitten hän sulki laatikon kannen ja kääntyi vinkaten Jorin mukaansa.

Naukuva laatikko sylissä ja yhdeksänkesäinen poika vierellä isä asteli kumisaappaissaan kynnyksen yli ja halki pihan, ohitse massikan ja pitkin soratietä joelle. Sade oli lakannut vähän auringonnousun jälkeen, taivas oli vielä pilvinen ja ilma kostea. Nurmi kimmelsi, aamu oli vanhenemassa päiväksi.

Rantapenkereen saavutettuaan isä ja poika jatkoivat vielä muutaman minuutin virtaa pitkin, kunnes saavuttivat pienen kosken. Siinä isä laski kantamuksensa maahan.

– Otapa tuo.

Jori otti isän ison takkinsa valtavasta taskusta kaivaman mustan kangaspussin, joka oli yksinkertainen kangaspalanen avoimella suuaukolla. Ensin isä poimi maasta pari kourallista kiviä pussin pohjalle, minkä jälkeen hän nosti kaikki viisi kissanpentua laatikosta pussukkaan. Suuaukon hän sulki valkoisella nailonnarulla, joka Jorin silmissä oli ainakin kymmenen metriä pitkä.

– Jos yhden edes pitäisi?, poika sanoi korkealla, piipittävällä äänellä.

Isä pudisti vain päätään. Kosken ääni vaimensi äänet, kun isä heilautti pussin narun päässä parin metrin päähän, missä se katosi heti veden alle. Narun toinen pää kiristyi isän suurissa kourissa.

– Jori, mikä päivä tänään on?

– Äitienpäivä, sunnuntaina 1984, vastasi poika konemaisesti peliin jo tottuneena. Siihen isä nyökkäsi hyväksyvästi.

– Muru sai pitää jo yhden pesueen, mutta toisesta ei ole ketään huolehtimaan. Meille jää tämä velvollisuus, niin kuin illalla puhuttiin.

Kyllä Jori muisti. Mieleen nousi, kun viime kesänä oli jouduttu vanha Peni lopettamaan, kun sen oli syöpä syönyt. Se on luontoa vaan, kai, niin kuin isä ja äiti sanoivat. Luontoapa se tuo koskikin, missä kalat ja madot ja ravutkin kuoli, poika tuumi. Kuolihan ahvenkin, kun sen ongella nosti meille ruuaksi. Eikö?

– Isi, miksei meillä vietetä äitienpäivää? Jori kaapsutti soraa saappaan alla.

– Mitäpä noita. Isä katseli jonnekin kosken yli narunpää kädessä.

– Panulla viettävät, poika jatkoi. Ja Laurilla, ja kai Jussillakin.

– No, se on heidän valintansa niin kuin meillä meidän, sanoi isä.

– Niin, mutta miksi silti?, Jori intti. Isä tuumi, että oikein inttikin, eihän tuo ollut ollut vastaus eikä mikään. Hän kääntyi poikaan päin. Naru kireällä kädessä.

– Ne taitavat Panun ja Laurin väet luulla, että äitienpäivä ja isänpäivä siinä sivussa ovat olleet maan tapana aina. Mutta tässä perheessä koitetaan olla asioista perillä, eikös? Poika nyökkäsi korvat höröllä. – Se on sillä lailla, että mitään äitienpäivää ei ollutkaan vielä silloin, kun sinun vaarisi oli pikkupoika. Ihmisillä on kai vaan lyhyt muisti.

Isä tirkisti, oliko poika ymmärtänyt.

– Mutta, Jori sanoi, mistä se sitten on tullut?

Isää ei olisi nyt yhtään huvittanut, mutta itsepä oli pojan uteliaaksi tiedon perään koulinut.

– Sen ajatuksen sai kuule yksi vähän…hassu nainen kaukana Amerikoissa, tai siis Yhdysvalloissa. Ja hänestäkin se oli niin huono idea, että vanhoilla päivillään sanoutui siitä irti. Ajatteles, vaikka oli itse keksinyt. Mutta kaipa se itsekin sen tajusi, että kun on luonnonmukaista, että useimmista tulee isiä ja äitejä, niin mitäpä juhlimista siinä on. Yleensä sitä kai juhlitaan erikoistapauksia.

Isä laskeutui kyykkyyn, että voisi katsoa poikaansa lähempää.

– Meillä ei siksi tarvitse viettää semmoista siirtomaatavaraa. Minä en tiedä, saatko sinä siitä vielä tolkkua, vaikka terävä poika oletkin – isä sanoi silittäen pojan päätä – mutta äitien- ja isänpäivä on kalenterissa ainoat juhlapäivät, joissa juhlitaan enemmistöä, muttei kaikkia. Ja meistä se ei ole reilua. Jos äidiltäsi kysyt, niin se kysyy vastaan, että miksei meillä ole lapsettomien ja orpojen päivää. Eikös ne tarvisi omaa päiväänsä enempi?

Jorin katse kiinnittyi maassa erityisen terävään soransiruun. Jokelan Paavollahan ei ollut oikeita vanhempia. Se oli mennyt isovanhemmilleen sen jälkeen, kun Paavolta oli sekä äiti että isä kuollut samalla kertaa. Mitähän ne Paavolla juhli? Ei kai mitään.

– Minusta, tokaisi isä ylös nousten, tänäpänä on paljon muutakin turhanaikaista lipunheilutusta, mutta se saa jäädä toiseen kertaan. Meidän on aika lähteä takaisin.

Isä veti koskesta rannalle läpivettyneen tumman pussukan ja laittoi sen niineen laatikkoon ja kannen laatikon päälle.

– Haudataan tämä talon taakse siihen Penin viereen, sanoi isä, ennen kuin äiti ehtii takaisin.

Kosken äänet vaimenivat pojan korvissa askel askeleelta, nurmi kiilsi yhä ja ilma tuoksui kuin iho saunan jälkeen. Jori nosti katseensa isään päin.

– Olisi Murulla silti äitienpäivä voinut olla…