Mitä enkelit puhuivat

Hän oli saanut kuulla uutisen edellisellä viikolla. Parantumaton sairaus. Siitä hänelle oli kertonut joku, jonka nimeä hän ei enää muistanut, eikä sillä oikeastaan ollut hänelle mitään väliä. Ei sillä, kuka onnettomasta asiasta kertoi, sillä kuolemalla oli monenlaisia sanansaattajia eivätkä ne yleensä olleet epäluotettavia. Jos hänellä olisi, niin kuin hänelle oli kerrottu, enää neljä kuukautta elinaikaa, kuinka hän käyttäisi tuon ajan? Aikaisemmin hän ei ollut ajatellut elämäänsä tällä tavoin. Hän ei ollut uskonut, että kaikki se, mitä hän piti omanaan – kauniit puvut, vieläkin kauniimmat auringonlaskut, kävelyllä kohdattujen muukalaisten ystävälliset hyvät huomenet, riemu kehon notkeudesta ja liikkeestä – voitaisiin näin pian häneltä viedä. Ei, se tuntui vieläkin joltain vieraalta, kaukaiselta, toiseen todellisuuteen kuuluvalta, kaiken kaikkiaan hyvin epätodelliselta. Aluksi hän eli niin kuin ennenkin: hän katsoi elokuvia, luki sentimentaalisia romaaneja, kuunteli mahtipontista musiikkia hukuttaakseen pinnalle pyrkivät ikävät mietteet. Sitten hän heräsi.

Se tapahtui eräänä marraskuisena aamuna, jolloin räntäsade ikkunan takana oli muuttunut kipeänkauniiksi lumituiskuksi. Silloin oli kulunut kaksi kuukautta uutisesta. Hän oli kuluttanut kaksi kallisarvoista kuukautta pääasiallisesti pohtimalla siihenastista elämäänsä. Niiden jälkeen hän huomasi alkavansa uudistua. Sanoinkuvaamaton ilo virtasi häneen, hän oli täynnä toinen toistaan suurenmoisempia ideoita, joita hän saman tien ryhtyi toteuttamaan. Hän ei enää katsonut elokuvia, vaan näytteli itse. Ja toden totta, hänestä kuoriutui oman elämänsä pääosan näyttelijä, kun hän aiemmin oli vain katsellut kaikkea sivusta tai ulkopuolelta. Hän lopetti myös lukemisen alkaen kirjoittaa itse. Teksti kertoi niin hänen syvimmistä tunteistaan kuin jokapäiväisistä sattumuksistakin, ja kirjoittamattoman kirjan sivut täyttyivät nopeaa tahtia. Niin ikään hän lopetti musiikin kuuntelemisen. Sen sijaan hän alkoi laulaa kaikkia niitä unohduksissa olleita sävelmiä, joiden opettelu oli kauan sitten tuottanut hänelle suurta iloa ja jotka nyt nousivat muistojen kätköistä hänen huulilleen. Ja laulu täytti koko sen talon, jossa hän asui. Liikkuminen, käveleminen, hyppääminen ja juokseminen olivat hänelle nyt jotain, mitä hän teki kuin ensimmäistä kertaa. Niissä oli tuoretta, uudenlaista iloa. Hän nautti lenkkikenkiensä tömähtelystä keltaisten lehtien peittämällä jäisellä metsäpolulla, hän nautti tanssimisesta, vaikka kukaan ei tarjoutunut kavaljeeriksi. Elämä näyttäytyi toisenlaisena. Ja kun hän tiesi, että tärkeä hetki, tuo lopullinen irtipäästäminen, läheni lähenemistään, hän ei pitänyt mitään merkityksettömänä, tylsänä tai sellaisena, minkä saattoi sivuuttaa tai heittää menemään.

Enkelit puhuivat hänelle. Se tapahtui eräänä yönä, varhaisina aamuyön tunteina. Kevyt käsi kosketti hänen peittoaan, ja hän havahtui hereille. Vaikka hän näki valoa hohtavan ilmestyksen vuoteensa vieressä, hän ei pelännyt. Päinvastoin, taivaallinen ilo täytti hänen mielensä, ilo ja rohkeus. Hän ei ymmärtänyt enkelien puhetta sillä tavoin kuin tavallista ihmispuhetta kuunnellaan ja ymmärretään, mutta hän tunsi koko sen ajan, jonka taivaalliset olennot hänen luonaan vierailivat, turvaa ja onnea. Enkelien lähdettyä hän jäi yksin pimeään huoneeseen. Mutta hän hymyili nukkuessaan. Rajan toisella puolella ei olisi mitään pelättävää. Siellä olisi rauha, siellä olisi riemu, siellä olisi myös jotain sellaista, mitä hän ei osannut pukea itselleenkään sanoiksi, mutta jota hän muisti joskus lapsena lukeneensa satukirjoista. Tuolla hetkellä hän ymmärsi, että vaikka kerran kaikki puhe, kaikki sanat olisivat poissa, niiden tilalla olisi jotain, mitä ihmisen tuli toivoa ja hartaasti odottaa.

Loppuelämänsä ajan hän kulki kevein askelin, ja vaikka hänen ruumiinsa voimat heikkenivät päivä päivältä, hän tiesi tehneensä sen, mitä hänet oli tarkoitettu tekemään. Hän oli ottanut vastaan kaiken sen ilon, hauskuuden ja rakkauden, jota elämä oli tahtonut hänelle tarjota. Ja sinä yönä, jona hän erkani tästä maailmasta, hänen huulillaan oli hymy – aivan kuin sinä kauniina yönä, jona hän oli saanut enkelit vieraikseen.