Siinä sinä istut

Päivän alku, tuo ratkaiseva tekijä jatkumolle jossa sitä loppua vietämme. Sen tulisi olla mahdollisimman seesteinen sekä rauhallinen. Ylimääräiset tekijät on saatava poistettua häiritsemästä käynistysvaihetta. Muuten siitä ei seuraa kuin kireyttä, kiukkua ja äksyilyä. Onnistuessaan taasen päivä on pelkkää ystävällistä hymyä pienellä nuorempien ohjaamisella oikeille tavoille. Se on meistä kaikista lämminhenkistä kasvamista.

Tämän päivän alku on ollut onnistunut sekä hyvin samanlainen kuin monet kerrat aikaisemminkin. Muisti ei kykene laskemaan miten monesti se on tällaisena alkanut. Mikä tässä on se suuri ihmetyksen aihe? Sitä tässä pohdin katsoessani kuvajaista, joka puhuu minulle takaisin sanoen juuri samat sanat mitkä minä olen sille sanonut.

Siinä siinä istut ja tuijotat. Istut ja toljotat kuvajaistasi, joka vastaa sinulle lähes aina kuten toivot sen vastaavan. Huomaat katseesi täyttyvän ihmetyksestä. Kummastelet näkemääsi miettien mihin aika on kadonnut ja miten sen on voinut hävittää huomaamattaan. Tässä oli se nuori poika joka hymyili itsevarmasti näkemälleen. Missä hän on nyt? Mitä pyörii mielessä henkilöllä jota katsot? Milloin silmien reunoihin tulivat uurteet ja poskipäihin havaittavat ikääntymisen railot, jotka ryhtyvät pian muistuttamaan rotkoja?

Siinä istut ja katsot pohtien mihin on aika kadonnut. Milloin sinusta tuli vain se,joka istuu katsellen itseään hämmästellen. Kiirettä ei enää ole, vaan vain aikaa tuijottaa kuvajaistaan, muistella elämää joka on kaukaisuuteen jäänyt merkityksellisyys. Kiire ei ole läsnä kuin pystyssä pysymiseen. Se odottaa vuoroaan ennen pahempaa horjahdusta ja kivuliasta kaatumista.

Siinä sinä katsot itseäsi miettien, miksi aina piti olla kiire tehdä asioita tai keretä erilaisiin tapahtumiin? Hukkasit kaiken jonkin turhan asian takia jota et saanut tuotua tähän päivään. Se nuori pellavapää jolle mahdollisuuksien ovet olivat avoinna, juoksi liian usein niiden ohi ollakseen yksi muista kiireellistä.

Tässä sinä todella katsot itseäsi. Mietit kuumeisesti miten yletyt soittamaan kelloa, jotta hoitaja voi tulla avuksi nousemaan pytyltä. Omat jalat eivät sen vertaa kanna. Kaikki se, mitä olet elämässä tehnyt tai tavoitellut, ei valmistanut näihin hetkiin.
Siinä istut herra menestyjä, avuttomana housut kintuissa katsellen kuvaasi. Kaikki mitä sait mukaasi on katkeroitunut viha olevaa kohtaan. Mitä voisit kertoa itsellesi vuosikymmenien taakse, jos saisit mahdollisuuden? Käskisitkö kiirehtimään ovien ohi mammonan perässä, vai edes kurkkaamaan jostakin ovesta uusien mahdollisuuksien toivossa?

Ovelta kuuluu terävä koputus ja hoitajan pää ilmestyy ovelle.
– No, herra Tappurainen, soititte kelloa. Vieläkö tarvitsette apua nousemisessa vai oletteko valmis itse kokeilemaan jalkojen kestävyyttä?
– Nostakaa minut vain ylös ja lopettakaa kyselyt. Minä olen elämässäni saanut paljon eikä kukaan ole puhunut minulle tuolla tavalla.
– Herra on nyt hyvä vaan ja ojentaa kätensä jotta päästään takaisin huoneeseen. Siellä odottaa aamupala jo valmiina.
– Kiitän
– Olkaa hyvä