Standardimallia männänrenkaat

(Oli vuosi 1975)
Kaalepin vaihdettua Maken Pappa-Tunturiin männänrenkaat, oli vuorossa koeajo.
Ilma oli lauhtunut, ja lokakuinen hämärä tiheni tihenemistään. Perunamaalta tuli perunanvarsien ja mullan tuoksu. Koski kohisi. Kylän koirat haukkuivat kuulaasti. Kaaleppi lisäsi Pappa-Tunturiin vaihteistoöljyä ja sanoi:
– Tää kapistus vaatii enää kovaa ajoo.
– Tällähän voisin ajaa jo maanantaina yläasteelle kouluun, Make sanoi.
– Sä mitään kouluun aja, koulupinnari vailla vertaa, äitis on kertonut, sitä paitsi taksit hoitaa teitin koulukyydit, Kaaleppi sanoi.
Make sanoi, että hän käy kääntymässä naapurin pihassa, mutta Kaaleppi ei antanut siihen lupaa vaan käski ajamaan koeajon pellolla.
Pelto oli hämyinen, mopon valot eivät toimineet, valolyhty roikkui johtojen varassa kun Make ajoi ympyrää. Kaaleppi kehotti ajamaan kovempaa, ja tämä totteli. Mopo pomppi kuoppaisella pellolla kuin aropupu, niin ettei kuski meinannut pysyä satulassa. Kaaleppi nauroi ivallisesti. Kuului kova kolahdus, kun moottorin pohja osui kiveen, ja Make lensi ohjaustangon yli kädet levällään kuin jättiläismäinen lepakko. Juostiin katsomaan. Vaihdelaatikon öljypohja oli haljennut ja öljyt valuivat peltoon. Etulokasuoja oli revennyt irti ja lentänyt ties minne. Mopon kaasuvaijeri oli hirttäytynyt, takapyörä vispasi täysillä kierroksilla. Kaaleppi sammutti mopon moottorin ja huusi pellolla konttailevalle ja multaa suustaan sylkevälle Makelle:
– TÄNÄÄN EI OO SUN PÄIVÄS!
Make kiroili ja valitteli paikkojaan. Kaaleppi sanoi:
– Sul on entinen mopo, öljypohja on halki, ei siin öljyt pysy lainkaan.
– Siihen meni hyvä yritys, Make harmitteli.
– Ei muuta kun viet ton härvelin kivirauniolle mettän laitaan, ei siit enää kaluu tuu…Mutta kuule, tuu huomenna kerää äitilles karpaloita tuolta suolta, mää lämmitän sitten illalla saunan.
Maken ääni vapisi suuttumuksesta, kun hän kieltäytyi moisesta kunniasta, ja Kaaleppi väitti, että tuolla menolla siltä happanee munat.

Kaikkihan alkoi siitä, kun Maken Pappa-Tunturista oli katkenneet männänrenkaat, ja koska hänellä oli peukalo keskellä kämmentä niin kuin minullakin, ehdotin että vie mopon Laihon Kaalepille, kun se on kätevä käsistään, mutta Make epäili, että se on liiankin kätevä käsistään ettei hän uskalla mopoaan sille hullulle viedä, hajottaa mopon, mutta minä olin toista mieltä, koska tiesin Kaalepin olevan koneiden kanssa sinut. Make pyysi minua kaverikseen sinne, ja minä lupauduin adjutantiksi.

Maken yksinhuoltaja äiti oli nähnyt kyläkaupalla Kaaleppia ja puhunut tälle Maken mopo-ongelmasta, ja tämä oli lupautunut laittamaan mopon kuntoon.

Lauantaina aamupäivällä lähdimme hinaamaan mopoa minun Soliferillani Kaalepin talolle. Serkkupoika oli mukana kolmantena.
Eräässä mutkassa sivutiellä kaaduttiin, kun ajoin liian lujaa alamäkeen, sillä en tiennyt, ettei sen mopossa olleet jarrut kunnossa, ja siitä hajosi muovinen takalokasuoja takavalolyhdyn alta mennen täysin poikki, ja serkkupoika potkaisi sen ojaan tarpeettomana. Takavalotkin siitä olivat rikki. Maken kasvot olivat menneet ruhjeille, vähän vuosi verta.

Päästyämme perille, Kaaleppi oli vastassa käryävä sätkä hampaissaan ja oli pettynyt, kun Make ei saapunutkaan yksin, ja hän kehotti oitis siirtämään mopon tuvan puolelle. Make työnsi mopon niin huolimattomasti tuulikaappiin, että moposta meni ajovalolyhdyn lasi pirstaleiksi. Kaalepin ote lipesi ovenkahvasta, ja tehokas ovipumppu paiskasi oven suoraan Maken ohimoon, jolloin tämä noitui kuin suolavenäläinen. Kaaleppi sanoi, ettei hänen pirttiään ole tarvis hajottaa ja sadattelu saisi jäädä vähemmälle.
Tupa oli siivoton. Kaalepin vaimo oli ottanut avioeron, ja lapset olivat lähteneet maailmalle yksi toisensa perään, jolloin psyykkisistä syistä sairauseläkkeelle joutunut mies oli jäänyt yksineläjäksi.
Kaaleppi sanoi, että kessut on vähissä, ja se tyrkkäsi kolikot Maken kouraan ja käski tämän kauppaostoksille ja sanoi, että ilman tupakkaa menee viimeisetkin hermot ja että hän antaa moponsa lainaan ostosreissulle.

Kaalepin vuoden 1960 vuosimallin Presto mopo oli kova ääninen, koska siitä puuttui äänenvaimennin, ja se oli viritetty, niin että Make ajoi sillä hurmoksessa ja veti mutkat suoriksi. Emme pysyneet kannoilla. Eräässä mutkassa vihreän Oqlaend mopon perä pilkotti ojasta. Ojan pohjimmaisena oli myös Make Prestonsa kanssa. Kolari oli tullut naapurin Veikon ajaessa vastaan mutkassa, ja Veikko konttasi ojasta lippalätsä silmillä ja toisteli tapansa mukaan:
– Niin, niin, niin…
Make konttasi ojasta kiroillen. Veikon moposta oli hajonnut taustapeili ja jalkatappi oli vääntynyt. Presto oli naarmuilla ja polttoainetankki lommoilla sekä etulokasuoja mutkalla. Oiottuamme Preston lokasuojan, lähdimme jatkamaan matkaa, ja Veikko sanoi, kun potki taustapeilin siruja:
– Niin, niin, niin, sirpaleet tuovat onnee.

Kaaleppi makasi haalarit yllään puusohvan kannella sätkää poltellen ja tuijotteli aamutossujensa kärkiä. Make heitti kessupussin pöydälle, ryki hermostuneesti ja sanoi:
– Tuota, tuota, tuota, jooh, olihan sinne matkaa ja mutkia kurvissa, vain tuota, tuota hyvin se Resto kulki, tuota tuota…
– Ääh, pari kilometriä matkaa, ääh, hyvinks mopo kulki?
– Kyyllähän se meni semmoista haipakkoo, jotta ei meinannu ite pysyy perässä, tuota, tuota, satulassa tuota.
– Kuule, teit on jo yksi suhari poissa, tuota…havaitsin tuossa, että sätkäpaperih on ihan tyystin lopussa. Mees kuule hakee sätkäpaperii, jäik siit yhtään killinkii?
– Tuota, tuota ei.
– Pane se paskanen kouras alle, nin mä lykkään siihen kolikon.
Make tepasteli sohvan eteen ja seisoi siinä käsi ojennettuna kuin pohjalaisen kirkon vaivaisukko.
– Rizlaa, tos on pennit ääh, ja sä meet mun mopolla, kyllä sä osaat ajaa sillä!

Se kauppareissu meni muuten hyvin, paitsi paluumatkalla Make ajoi valkoisen Volvon kylkeen sivutiellä väärää tien puolta ajaessaan. Volvoon tuli naarmu ja pieni lommo. Volvon kuljettaja pyysi Makelta henkilötiedot korvausta perätessään. Minä kirjoitin henkilötiedot vihkooni ja ojensin paperin Volvon kuljettajalle.
– Äitipä maksaa, äitipä maksaa, selitti Make vauhkona.
Prestosta vääntyi kolarissa etuteleskooppi, mutta se ei matkan tekoa haitannut.

Astuimme hämärään tupaan, ja Make heitti Rizla-pakkauksen pöydälle kuin luun koiralle.
– Hau, alanks mä murisee vai käynks mää lahkeeseen kiinni, sanoi Kaaleppi sohvaltaan, jossa makasi edelleen samassa asennossa kuin kauppaan lähtiessämme.
– Tuota, tuota, tuota…
– Hyvinks mopo kulki?
– Hyvinhän se Resto kulki, Sassin kone, tuota, tuota, tuota, niin.
– Kuule, mulla on jotain loppu, mut mää en muista mikä, olis hyvä hakee sitä kaupalta, mut täytyy miettii viälä.
– Niin, onhan se tietysti niin, huh, huh, sanoi Make ja käveli hermostuneesti ja kompastui lattialla lojuvaan moottorisahaan.
– Onk sul kuuma, heitä nyt ihmeessä tuo turkispomppa yltäs, kyl mun torpas tarkenee, vaikkei olis vaatteita lainkaan, ähhähäh, hähhäh, hää.
Make irvisteli vaikean näköisenä ja loi merkitsevän katseensa minuun.

Viimein Kaaleppi ryhtyi vaihtamaan Maken mopoon männänrenkaita. Voimavalolyhtyä sytyttäessään hän totesi:
-Tenttuh olis voinu olla loppu, mut ääh, antaa olla, ei se tost adjutantist kuitenkaa luavu.
Maken ja minun katseet kohtasivat.
Se pani sätkän palamaan ja sanoi:
– Filtteritkin olis voinu olla loppu, mut ääh.
Seurasimme liitoksistaan natisevilla tuoleilla istuen männänrenkaitten vaihto-operaatiota.
Bensan katku höyrysi, ja Kaalepin sätkästä sinkoili kipinöitä. Minua hirvitti, että milloin talo lentää taivaan tuuliin ja me sen mukana, ja ilmaisin huoleni asianomaiselle, jonka vastaus oli:
– Äääh…höyryäähän täällä muutenkin…ja jos siittä tupakist joku kipuna lähteekin, niin…tää torppa ei oo paljonkaan arvoinen, vaikka hän nyt sitten pilviih asti lentäski…äääh.
Kävikin ilmi, ettei männässä ollut yhtään rengasta jäljellä, ja Make sanoi, että mitä niillä rikkinäisillä renkailla tekee, mutta korjaaja sanoi, että männänrenkaan kappaleella on hyvä puhdistaa renkaan urat, ja meille tuli männänrenkaan kappaleen hakumatka.

Männänrenkaan kappaleen hakumatka ei mennyt kuin Strömsössä. Paluumatkalla, vähän ennen Kaalepin taloa, Presto suistui kovassa vauhdissa tieltä ja moottorin pohja kolahti kiveen. Siitä seurasi, että öljypohja halkesi ja vaihteistoöljyt valuivat kanervikkoon. Make työnsi mopon Kaalepin talon nurkalle, ja päätettiin, ettei kerrota Kaalepille tästä asiasta mitään – suotta se vain hermostuisi.

Männänrenkaat olivat viimein urissaan ja sylinteri paikoillaan. Äänenvaimentimella varustettu pakoputki oli vielä irrallaan. Kaaleppi oli ilmeisesti kyllästynyt tuvassa vallitsevaan hiljaisuuteen, jonka rikkoi aika ajoin meidän rykimiset ja tukahdutetut naurun pyrskähdykset. Voimavalolyhdyn yksitoikkoinen suhina hänen korvansa juuressa kävi ehkä hermoon, ja hän potkaisi lattialla lojuvan mopon pakoputken sivuun ja sanoi:
– Kattotaan nyt, miten tää pelaa, toimiiks tää ollenkaan, lähteeks täst ääntä.
Hän polkaisi mopon käyntiin, ja vaikka se kävi hetken tyhjäkäynnillä, sallittu desibeliraja meni rikki, puhumattakaan kun hän kiersi kaasukahvan pohjaan saakka. Make painoi kädet korvillensa, ja minä seurasin esimerkkiä. Pakokaasu meni henkeen ja hämärsi tuvan sinisellä hunnullaan.
Kaaleppi sammutti moottorin.
– Mulla ei oo rahaa nyt, vain äitipä maksaa, Make sanoi.
– Ei tartte maksaa, kun tuot vain standardimallia männänrenkaat.
– Äitipä maksaa.
– Ei tartte maksaa, kun tuot vain standardimallia männänrenkaat.
– Vain äitipä maksaa.
– Etkö sä nyt usko, ettei tartte maksaa kun tuot vain standardimallia männänrenkaat.
– Kyllä se äiti maksaa.
– Eikö sulle mee jakeluun, ettei tartte maksaa kun tuot vain standardimallia männänrenkaat.
– Maksaapa se äiti.
Kaalepin ilme oli hurja, silmät olivat kuin tappajalla, ja pelkäsin, että se hyökkää Maken kimppuun kun se karjaisi:
– ETÖ SÄ PÖLHÖKUSTAA NYT USKO MILLÄÄN, ETTEI TARTTE MAKSAA KUN TUOT VAIN STANDARDIMALLIA MÄNNÄNRENKAAT!
Make aukaisi jo suunsa, mutta ehdin karjaista:
– NO EIKÖHÄN JO LÄHETÄ KOEAJOLLE!

Epäonnisen koeajon jälkeen Kaaleppi oli jo mennyt sisälle kosteutta valitellen, ja minä sidoin hinausköyttä Maken Pappa-Tunturin ohjaustankoon. Make sanoi:
– Kyllä se nyt tuo biihomo yrittää vaikka mitä, jotta se pääsis minun kanssa kahen kesken, vain siinä se perkele ei tule onnistumaan saatana, kyllä jämpti on niin!
– Tänään ei ollut sinun päiväs, mutta eipä ollut Kaalepinkaan päivä, sanoin.
– Vielä tänä aamuna Pappa-Tunturi oli kuosissa, nyt on lokarit paskana, valolamput paskana ja moottorin pohja halki.
– Mutta onpa nyt sentään ehjät männänrenkaat, sanoin.
– Niin, niitten perkeleen männänrenkaitten syytä on kaikki! Ja vielä sen Volvon kolarivauriot on korvattava!
– Ja vielä Kaalepin Presto, mistä ei taida enää kalua tulla enempää kuin sinunkaan moposta, sanoin.
– Elä puhu perkele!
– Muista pyytää äitiltäs rahaa, jotta voit ostaa ne STANDARDIMALLIA MÄNNÄNRENKAAT!