Saaraa kiroilutti harvoin, mutta tämä aamu sai luvan olla poikkeus. Pakkanen oli romahtanut viimeisen vuorokauden aikana lähelle kolmeakymmenetä miinusastetta ja bussi oli tapansa mukaan myöhässä, Saaran kännykän mukaan pian viisitoista minuuttia.
”Sinäkin saatana.” Saara henkäisi paksun kaulahuivin kätköistä linja-autolle ja ehkä koko maailmalle.
Eihän myöhästeleville autoille mitään mahtanut, mutta saisi hän silti asiasta kuulla esimieheltään, joka ei Saaraa tuntunut arvostavan kovin paljoa muutenkaan, kaikista Saaran ystävystymisyrityksistä ja mukavasta käytöksestä huolimatta. Tosiasia oli, että esimiestä vähän hirvitti Saaran teennäisen tuntuinen ystävällisyys ja positiivisuus, ja oli täysin varma siitä, ettei tällä ollut puhtaita jauhoja pussissaan tai lääkitys ihan kohdillaan.
Tänä aamuna Saaran olo ei ollut erityisen ystävällinen tai positiivinen, koska bussin lisäksi toinenkin asia oli myöhässä jo monta päivää. Tällä myöhästymisellä voisi olla paljon vakavammat ja kauaskantoisemmat seuraukset kuin mokomalla kulkuneuvolla. Saara oli kyllä kuullut, että toisinaan ne saattoivat viivästyä tai jäädä kokonaan väliinkin, esimerkiksi korkean stressitason vuoksi, mutta koska Saaran tasot olivat lapsuudesta asti olleet tilanteesta riippumatta vähintäänkin kohtalaisen matalat, siitä ei voinut mitenkään olla kyse. Nytkin Saaraa vähän harmitti koko asian pohtiminen, sillä tässähän ne kaikenlaiset tasot vasta nousivatkin. Raskaana hän ei voinut mitenkään olla, koska vaikka Markun kanssa oli vähän pelehdittykin, mitään vauvoihin johtavaa ei onneksi ollut tapahtunut. Saara värähti ajatuksesta. Jos Markku saattaisi Saaran tiineeksi, skandaali olisi valmis, eikä heidän perheensä hyväksyisi sitä missään tapauksessa. Heidän sinänsä viaton suhteensakin olisi varmasti liikaa monelle. Siksi oli nytkin tärkeää pitää mahdollisimman matalaa profiilia, pysytellä tyynenä ja hoitaa homma kuntoon jotenkin niin, ettei kukaan joutuisi pulaan ja mielellään jo tänään.
Bussiin noustuaan Saara alkoi kirjoittaa tekstiviestiä. Hän punnitsi sanansa tarkoin, ettei säikäyttäisi Markkua turhan päiten, vaikka Markun tuntien se säikähtäisi yrityksistä huolimatta. Tämä oli kuitenkin pakko tehdä, sillä Saara ei itse ehtisi mitenkään töiden jälkeen kirkonkylän apteekkiin. Markku puolestaan työskenteli sen viereisessä rautakaupassa, ja varmasti ehtisi apteekkiin, jollei muuten niin lounastauolla.
🔹Ei tää varmaan mitään ole, mutta haetko jossain välissä apteekista raskaustestin?
Saara istui tavalliseen tapaansa bussin etummaisessa penkissä katselemassa, kun sen laiskan keltainen valo halkoi maaseudun tasaisen masentavaa pimeyttä. Kohta tulisi mutka vasemmalle, jonka jälkeen se punainen mökki jonka pihakoivussa paloi sama valoköynnös kesät talvet. Sen jälkeen käännös vasemmalle ja pysäkki josta nousisi kyytiin keltahampainen kirjastonhoitaja jonka nimeä Saara ei koskaan muistanut.
Jos Saara jatkaisi pelehtimistä Markun kanssa, jotain kamalaa tapahtuisi ennemmin tai myöhemmin, eikä sitten hyvä heiluisi kenellekään. Niinkin lämpöisen viattomalta ja turvalliselta kuin se tuntuikin, hommalle täytyi laittaa stoppi.
Kännykkä piippasi ja Saara odotti hetken ennen viestin lukemista, valmistautuen pahimpaan. Juuri nyt häntä ei yhtään kiinnostanut minkäänlainen vääntäminen tai riitely, tärkeintä oli sulkea se pahin mahdollisuus pois laskuista.
🔹Ok.
Saara huomasi olevansa vähän pettynyt. Miksei Markku suuttunut ja alkanut udella, kenen kanssa Saara oli ”pistänyt nakkia piiloon”? Vai oliko sille ihan sama, mitä Saara touhusi? Hyvähän se tietysti oli, ettei homma mennyt inttämiseksi, mutta siitä huolimatta Saaran rinnassa pisteli pieni suuttumus.
Eikö hän ollut mustasukkaisuuden arvoinen?
Ihan pienen hetken Saara harkitsi kirjoittavansa todella nasevan ja kylmäkiskoisen kiitosviestin, mutta päätti jättää sen myöhemmäksi, ehkä kahvitauolle.
Päivä eteni nahkeasti, kaikki tuntui vaativan ylimääräisiä ponnistuksia ja Saara huomasi pariinkin otteeseen silittelevänsä hajamielisesti vatsaansa toisella kädellään, aivan niin kuin raskaana olevat naiset tekevät. Voi jumalauta. Ei tämä näin voinut mennä, näin saatanan kliseisesti. Tai tietyllä tavalla kliseisesti. Saaran äiti oli ollut kahdeksantoista alkaessaan odottaa tätä.
Vaikka se muuta olikin vakuutellut, Saara oli aika varma, että vahinkolaukaus se oli ollut, koska eihän kukaan niin nuorena äidiksi oikeasti halunnut. Saaran kaksi nuorempaa sisarusta tulivatkin sitten peräkanaa niin, että kaikilla kolmella oli melkein täsmälleen kaksi vuotta ikäeroa.
Neljältä Saarasta tuntui kuin hän olisi tehnyt kaksi täyttä työpäivää. Hymyillä hän oli jaksanut kaikesta huolimatta, mutta tänään se oli vaatinut ponnisteluja. Saara tuijotti kuvajaistaan kostealta tuoksuvan pukuhuoneen sumeasta peilistä ja päätti, että jos vauvoja olisi tulossa, tulkoon. Heti sen jälkeen hän päätti, että raskauden keskeyttäminen olisi ainoa vaihtoehto. Saara istui puiselle penkille ja itki hiljaa, niin ettei kukaan kuulisi. Vielä ehti, bussi tulisi vasta kahdenkymmenen minuutin päästä.
Kello oli jo kahdeksan. Tunnit olivat laahustaneet. Päivällisen jälkeen Saara oli jäänyt istumaan keittiön pöydän ääreen muka aikakausilehteä lukemaan, vaikkei hän siihen pystynytkään keskittymään.
Lopulta ulko-ovi kävi ja Markku tuli keittiöön, katsoi pikaisesti ympärilleen, viskasi raskaustestipakkauksen liioitellun huolettomasti pöydälle ja meni ottamaan kahvia. Se ei sanonut mitään. Miksei se sanonut mitään? Saara nappasi paketin ja laittoi sen nopeasti laukkuunsa.
”Kiitti.”
”Joo, ei mitään.”
Markku istui pöydän toiselle puolelle, Saaraa vastapäätä ja katsoi tätä vakavana. Sen kasvot kysyivät tuhansia kysymyksiä. Saara ei osannut vastata yhteenkään niistä ja kohautti olkiaan.
”En mä tiedä. En tosiaan.”
”Mut eihän me olla edes…” Markku hiljensi puheensa kuiskaukseksi ja nojautui lähemmäs.
”Eihän me olla edes laitettu sinne.”
Saara hymähti. Hän ei aina muistanut, kuinka nuori ja kokematon Markku oikeastaan olikaan.
”No eihän sen tarvitsekaan oikeastaan. Riittää jos sitä juttua joutuu sinne, mutta eihän me olla tehty edes mitään sellasta. Väärä hälytys tää varmastikin on.”
Markku valahti kalpeaksi ja laski kuppinsa pöydälle. Sen silmät pyörivät villisti, kun se yritti löytää sanoja.
”Pari viikkoa sitten, kun sä olit jo nukkumassa…” Markku nielaisi ja otti nopean huikan kupistaan.
”Mä saatoin vähän pitää omaa kivaa. Ja kun olin lauennut, hieroin sua sillä kädellä sieltä vähän, ihan vain kokeillakseni miltä se tuntuu.”
Saaran sydän jätti ainakin kaksi lyöntiä välistä. Miten joku voikin olla noin tyhmä?
”Saatanan idiootti..!” Saara sähähti, mutta nielaisi sanansa. Äiti oli melkein päässyt yllättämään ja meni huuhtelemaan kahvikuppiaan tiskipöydän ääreen.
”Mitä ne lapset täällä riitelee? Tulkaa olkkariin, Putous alkaa kohta. Siellä on poppareitakin.”
Äiti rymisteli kuivakaapista voileipäkeksejä, jääkaapista mätitahnaa ja lähti viilettämään takaisin olohuoneeseen, pysähtyen kuitenkin vielä ovella.
”Ai niin, Make. Sulla on huomenna se hammaslääkäri kahdelta.”
”Joo, se on mulla kännykässä. Voisin kyllä sitä Putousta tulla kans.”
Markku nousi ja meni, eikä uskaltanut vilkaistakaan Saaraa.
Saara jäi yksin keittiöön. Kello tikitti seinällä aikaa pois.
SUODATA
