Vesipisarat liikkuivat vaivalloisesti kuraisen ikkunan pinnalla jättäen siihen vaaleita raitoja. Vanha mies pyöräili huonosti hoidetun tien reunaa vanhan miehen pyörällään. Päässään sillä oli vanhan miehen lakki, sellainen jossa on pieni lippa.
Onkohan se menossa pieneen mökkiin, jossa vanha nainen sitä jo odottelee esiliinassaan ja huivissaan, että joko se ukko tulisi sen suolan kanssa, niin saisin tämän Karjalanpaistin uuniin? Ruokaa odotellessa mies laittaisi eteisestä jalkaansa jo aikaa sitten käyttökelvottomiksi kulahtaneet huopakengät ja menisi saunanlämmityshommiin, koska perjantaisin oli saunapäivä. Puupinon takana sillä olisi pieni salapullo josta kävisi aina vähän naukkaamassa, vaikka kyllä sen eukko tietäisi. Eukkoa ei haittaisi ukon viaton juopottelu, koska silloin ukko aina innostuisi pussaamaan ja kutittelemaan eukkoa illalla, saunan jälkeen ja peiton alla, siinä pienessä mökissä jossa tuoksuisi karjalanpaisti ja pankolla nukkuisi ikäloppu repalekorvainen kissa.
Sade loppui, eikä uusia raitoja enää tullut.
Riitta vilkaisi bussin etuosan pimeässä häiritsevän kirkkaan punaisena loistavaa digitaalikelloa ja nojasi penkissään taaksepäin. Vielä kaksi tuntia, niin se lopultakin tapahtuisi. Kahden tunnin päästä myymäläapulainen Riitta Sihvosta ei enää olisi.
Riitta sulki silmänsä ja itki niin, etteivät kanssamatkustajat kuulisi. Kyynelten hän antoi tulla, sillä niitä ei kukaan pimeässä näkisi.
Käyttöikänsä lopussa olevan, alun perin sinisen bussin väsähtänyt valokeila värähteli laiskasti paikatun maantien kostealla pinnalla. Riitta otti käsilaukustaan nenäliinan ja kuivasi siihen kyynelensä. Itkut oli nyt itketty ja pian kaikki helpottaisi. Pian voisi päästää irti.
Yllättäen auto hidasti vauhtiaan ja pysähtyi pian kokonaan. Riitta katsoi ikkunasta ja näki ainoastaan syksyn riisumaa ja marraskuisen illan lähes näkymättömiin häivyttämää koivikkoa. Ei talon taloa missään, ei valon pilkahdustakaan.
Äkkiä bussin sisävalot syttyivät ja etuovi aukesi. Kukaan ei tullut sisään, kukaan ei poistunut, oli aivan hiljaista.
Riitta moitti itseään, kun oli edellisenä iltana katsonut kotona kauhuelokuvan jossa nuorisojoukko ajaa autollaan väärästä risteyksestä ja eksyy metsään, jossa hullu perhe jahtaa ja tappaa heidät yksitellen. Etupenkin vanha mies menisi ensimmäisenä, koska ei ehtisi reagoida hullun rynnätessä ovesta sisään kirveineen. Kuski oli nuorempi mies, joka varmasti pistäisi vähän hanttiinkin, kunnes saisi kirveestä sekin. Tämä antaisi Riitalle aikaa lähteä kohti bussin takaosaa. Ovissahan taisi olla jonkinlainen hätävipu, jolla sen saa auki, vaikkei kuski sitä napista saisikaan avattua. Käsilaukku pitäisi muistaa, ja ikkunan vieressä roikkuva takki, koska ulkona oli kylmä. Kännykässäkin oli vielä riittävästi virtaa jäljellä ja viisaasti 112-sovellus ladattuna. Bussin takaovesta paettuaan hän juoksisi metsään niin syvälle kuin pystyisi ja ottaisi yhteyttä virkavaltaan. Niin hän tekisi.
Kuski nousi ylös, laittoi takin päälleen ja lähti ulos. Riitta otti oman takkinsa naulakosta syliinsä, ihan varmuuden vuoksi. Kului minuutti.
Ulkona ei liikkunut mikään ja vaikka olisikin liikkunut, sitä ei olisi voinut nähdä. Riitasta viistosti käytävän toisella puolella istuva keski-ikäinen insinöörin näköinen mieskin otti takin syliinsä. Ehkä hänestä saisi hyvän liittolaisen pakomatkalle metsän halki. Kyllähän kaksi on aina parempi kuin yksi, tällaisissa tilanteissa.
Juuri kun Riitta oli päättänyt lähettää miehelle jonkinlaisen viestin ja alkoi kaivella kynää laukustaan, bussi heilahti hieman ja sisään leijaili vahva tuoksu, joka muistutti hieman kanelin ja lannan sekoitusta. Mikä kumma voisi tuoksua kanelille ja lannalle? Joulupukkiko? Riitta huomasi ajattelevansa, kuinka absurdi ajatus olisi Joulupukista pikavuoron bussissa, koska nythän oli vasta marraskuun alku.
Ulkona kolahti vielä kerran ja sisään astui nainen, joka ei näyttänyt kuuluvan tähän bussiin, aikaan tai maailmaan. Se oli pukeutunut räikeän punaiseen 1920-luvun juhla-asuun ja hartioillaan sillä oli tuuhea kettupuuhka. Se lähti kävelemään käytävää pitkin sulokkaan pienin, korkokenkien rytmittämin askelin ja istuutui lopulta Riitan viereen. Nyt tuo Riitan jouluiseksi mieltämä tuoksu tuntui todella vahvana. Nainen nyökkäsi tervehdyksen ja Riitta nyökkäsi takaisin. Naisen kasvot olivat kauniit ja vahvasti meikatut. Se otti käsilaukustaan pienen taskupeilin, katseli hetken itseään ja nuolaisi verenpunaisia huuliaan. Miksi se istui viereen? Paikkoja oli vapaana muuallakin. Riitan teki mieli sanoa jotain, ehkä voisi esittäytyä. Sitten ainakin saisi tietää naisen nimen. Hän huomasi puristavansa vielä sylissä olevaa takkiaan liian lujaa, ja pulssi oli liian nopea. Riitta haki katseellaan tukea viistomiehestä, mutta tämä oli jo laittanut takkinsa takaisin naulaan ja räpläsi puhelintaan.
Bussin valot sammuivat, moottori käynnistyi ja auto lähti hitaasti liikkeelle. Nainen tuijotti tiukasti eteensä kädet sylissään, Riitan kädet hikosivat takin syövereissä. Kului tuhansia minuutteja, miljoonia tunteja, ikuisuus.
”Minä tiedän sinut.” nainen sanoi hiljaa irrottamatta katsettaan bussin etuosasta. Riitta ei uskaltanut liikahtaakaan. Oliko hän kuullut oikein? Oliko nainen puhunut hänelle?
”Minä tunnen sinut. Olet vaarassa.” nainen jatkoi lähes kuiskaten ja kaivoi käsilaukustaan pienen kortin, laittoi sen Riitan syliin ja painoi pysäytysnappia.
Riitta ei ollut liikkunut vuosiin ja kädet olivat jo varmasti kuoliossa. Bussi pysähtyi, nainen nousi ylös, poistui autosta ja outo tuoksu poistui hänen mukanaan. Riitta katsoi korttia sylissään. Se oli kiiltävän musta, eikä siinä näyttänyt lukevan mitään. Vapisevin käsin hän nosti kortin ja käänsi sen ympäri.
Juuri ennen bussin valojen sammumista hän ehti lukea kortin kääntöpuolelta valkoisin kohokirjaimin kirjoitetut sanat:
RIITTA SIHVONEN
ENSIMMÄINEN KOE
SUODATA
