Kiinanruusun iltahuuto

Olen kiinanruusuvanhus helsinkiläisen olohuoneen nurkassa. Se savolainen yksilö, josta olen polveutunut, on kadonnut luonnon kiertokulkuun jo kauan sitten. Lähellä on lähtö ollut minullakin. Yhtenä kesänä kärsin niin, että piti luopua koko ylpeydellä kantamastani asusteesta, paljastua pelkäksi alastomaksi rangaksi. Tuskaisen kuumassa, tuulettamattomassa asunnossa ensin kellastutin lehteni, mutta lopulta oli pakko riisuutua kokonaan.

Omistajani, eli ruokkijani, juottajani, palvelusväkeni, huokailivat mökkilomalta kotiin saavuttuaan harmissaan sitä, että olivat luottaneet kotikasviväen kestävyyteen pitkän loman aikana. Yksi upea ei ollutkaan selvinnyt. Palvelusväen laiskuus kuitenkin osoittautui edukseni. Olin silloin jo sen verran paksu ja jykevä ranka isossa ruukussa, etteivät heti jaksaneet lähteä minua heivaamaan taloyhtiön roskikseen. Ehkäpä myös jokin pieni kiintymys ja haikeus minusta luopumista kohtaan hitaaseen toimintaansa vaikuttivat, toiveajattelen.

Janosin vettä, jota jostain syystä minulle yhä tottumuksestaan antoivat. Niin, tottumuksestako, vaiko sittenkin toiveesta, etten vielä lähtisi. Keräsin rauhallisen sinnikkäästi voimiani, puhkuin sisäistä energiaa. Tarvitsin aikaa ja rauhaa, mutta vihdoin onnistuin puskemaan esiin pienen, vaaleanvihreän silmun karskin runkoni pinnasta. Meni vielä aikaa, ennen kuin palvelusväki tuon huomasi -siinä vaiheessa silmuja oli jo useampikin. Isäntä riemastui ja emäntä huokasi helpotuksesta. Itsetuntoni kohosi ja uskoin, että menetys olisikin ollut isäntäväelle paljon isompi, kuin siinä vaatimattomassa harmaudessani, uupuneena ja väsyneenä, olin osannut haaveilla. Lähtöni aika ei sittenkään ollut vielä.

Lisävuosia tuli ja tulee. Minua on hoidettu vaihtelevaan tyyliin. Olen kasvattanut holtittomia raajojani villisti joka suuntaan ja välillä nauttinut niistä pitkänkin aikaa. Olen villiintynyt boheemisti, levitellen runsasta vihreyttäni kodin kulkureiteille. Ohikulkijat ovat sukineet oksiani tieltään, sekös minua on vain vahvistanut. Mutta kyllä minua on välillä parturoitukin. Se on aina samaan aikaan sekä pettymys että riemu. Pettymys siitä, ettei valoa kohti kurkotustani tai huoneeseen levittäytymistäni arvosteta luomalla minulle lisätilaa, mutta riemu siksi, että keventynyt olo ja vahvan rungon esiin pääseminen saa minut tuntemaan itseni nuoreksi ja ryhdikkääksi. Se tuo ylväyttä ja tekee minusta kasvin tai pensaan sijaan puun. Juuri nyt olen niin puuna, että saan ihailevia katseita osakseni omilta ja muilta ihmisiltä.

Runkoni onkin ylpeyden aihe. Olen saanut kuulla, että olen vanhan kannan kiinanruusu. Emännän vastikään hurahdettua kodin kasveihin hän on katsonut minua entistä ihailevammin. Kuvani hän on paljastanut someen ja kuulemma moni kertoo, kuinka ”minullakin oli tuollainen” ja perään jonkinlaisen selityksen, miksi ei enää ole. Tässä kohtaa jälleen olen kiitollinen palvelusväkeni tietynlaisesta hulvattomuudesta, jota äskettäin kutsuin laiskuudeksi. Minusta ei ole luovuttu heti vastoinkäymisten koittaessa.

Arkeni on taannoin muuttunut aivan uudenlaiseksi. Minä, kasvivanhus, juon esimerkiksi nykyisin kahvia. Onko se sitten eläkepäiviä ja lopun alkua, sitä en tiedä. Emäntä on määrännyt minua kahvitettavan testimielessä, jälkipolvensa pyöritellessä silmiään. Kuulemma jotkut lajitoverit ovat alkaneet kukkimaan kahvia saatuaan. Minun kukkiani ei ole koskaan järin paljon ole tässä huushollissa arvostettu, kukkiminen ei ole aiemmin tuntunut olevan tavoiteltava tila.

Olen muutaman vuoden välein testimielessä pari punaista ruusun nuppua synnyttänyt. Onhan niitä ihmetelty, mutta hoito ei ole riittänyt niiden säilyttämiseen. Olen siis tarjonnut vain hetken ilon. Sitä paitsi emäntä väittää, että hän ei ole kukkivien kasvien perään. Miksi siis kukkimaan ryhtyisin, jos tällaisena viherkasvina saan häneltä täyden hyväksynnän. Itse asiassa jopa vaistoan – me kasvithan vaistoamme monenlaista – että kukat menevät emäntäni mukavuusrajojen ulkopuolelle, ja hänen hellyytensä ei siksi kukkia kohtaan ole niin aitoa, kuin vihreitä lehtiä syleilevä rakkaus, nykyään jopa yltiöpäisyys. Mutta entä sitten, jos hän pitäisikin kukkia kahvinsa tuloksena? Alkaisiko hän pitää kukista silloin? Harkitsen kokeilua, mutta tuumailen vielä.

Nytpä tulenkin asiaan, mikä pohdituttaa ja minkä halusin juuri tänä iltana kertoa. Iltahuuto ei ole hätähuuto, se on ehkä jopa riemuhuuto, enemmän kuitenkin uuden ajan alun huuto: emäntäni on hurahtanut. Hän on aina pitänyt viherkasveista, mutta nyt on löytynyt jokin aivan uusi taso. Hän kyttää kännykältään kasviryhmiä illat pitkät ja tuijottelee minua ja muita kodin vihreitä herkeämättä kaiken vapaa-aikansa, välillä etätyöpäiviensä aikanakin. En vielä tiedä, mitä se tarkoittaa minulle. Muuta kuin yhä lisääntyviä viherkasvivauvoja ja uusia naapureita ympärilleni. Ensin suhtauduin varovaisesti yhtäkkiä lisääntyneeseen intoiluun. Hiljakseen olen kuitenkin tilannetta seurannut ja rohkenen arvella, että ehkä emännän yltiöpäinen viherkasvirakkaus ei olekaan tuhoon tuomittu juttu. Se voi toki olla ohikiitävä vaihe, nyt kun on tuo pandemia-aika, joka saa perheen hyörimään täällä kotinurkissa enemmän kuin elinikäni aikana koskaan.

Ensijärkytyksen jälkeen olen jopa alkanut toivomaan, että emännän touhotus olisi tullut jäädäkseen. Hän seurailee janoani mullastani, hipelöi lehtiäni ja suunnittelee suihkureissua. Hän juttelee! Jutustelusta tykkään muutenkin, koska saan rehellisen tiedon siitä, kuinka ylpeä hän minusta on. Ketäpä se ei hivelisi. Mutta myös siksi, että juttelun tuoma hiilidioksidi antaa minuun eloa. Ja sitten se mainitsemani kahvi. Emäntä, joka ei edes välitä kukista, on niin kiinnostunut kasvien sielunelämästä, että haluaa testata, kukkisinko minäkin kahvin myötä. Kyllä kahvi minulle kelpaa. Happamuus ruukussa tuo tervetullutta vaihtelua ja hyvinvointia, vaikken kukkisikaan.

Mitä tulee noihin vauvoihin, minultakin niitä syntyy, iästäni huolimatta. Jälkipolveani seurailen yhtä intohimoisella mielenkiinnolla kuin emäntäkin. Seuraan rakkaudella sitä, millä energialla mikäkin oksanpätkä jaksaa elää. Nyt ei ole puutetta vedestä, kun emäntä vahtii pistokkaita alvariinsa. Kyse on jälkeläisten elinvoimasta ja siitä, miten ne on leikattu ja maljakkoon juurtumaan asetettu. Koskaan aiemmin ei ole tällaisella kiintymyksellä jälkipolveani vaalittu. Sitkeimmät pistokkaat ovat jo juurensa kasvattaneet ja vielä mullassakin elämäänsä jatkaneet. Nyt näyttää siltä, että jälkeläiseni pääsevät ihmiskuntaa ilahduttamaan paljon paremmalla prosentilla kuin koskaan ennen. Toiset hentoisesta latvapistokkaasta, toiset jykevämmästä, lehdettömästä varrenpätkästä. Vau! En voi syyttää yli-innokasta emäntääni, jos hän tämän rastin loppuun saakka mallikkaasti hoitaa.

Uskoisin, että emännän hurahdus ei koidu kohtalokseni liiallisen näpertämisen ja ylihoitamisen kautta niin kauan, kun hän meidän vanhojen lisäksi jaksaa touhottaa myös uusien vieraampien kavereiden sekä lisääntymisintoilunsa kanssa, ja huomio jakaantuu monelle. Hän on juossut naapureiden ovilla suorittamassa pistokasvaihtoja, ei kuulemma halua kauppaostoksiin vielä ryhtyä. Omassa kasvatuksessa kun on jutun juju. Sitä paitsi, jos perheen elämä palaa pandemian jälkeen ennalleen, ja kukin perheenjäsen taas juoksentelee kuka missäkin, ei emäntä enää meitä herkeämättä ole tuijottamassa ja tutkimassa. Ehkä kastelu jopa unohtuu aika ajoin. Ei, niin ei käy, hän sanoo. Huomio saattaa etääntyä, mutta sitä kuulemma riittää. Nähtäväksi jää.

Meidän suhteemme on kuitenkin turvattu, minun ja emännän. Kunnioitus minun sitkeyttäni, vahvuuttani ja kestävyyttäni kohtaan on aito ja jopa nöyrä, sitä ei riko aika tai sen puute. Eikä kukat tai kukkimattomuus. Samaa toivon kaikille uusille ja vanhoille kollegoilleni tässä huoneistossa, lajiin katsomatta: Olkaa sitkeitä ja vastavuoroisia, nyt on teidän aikanne vakuuttaa tämä koti ihmisineen! Jotain uudenlaista viherrakkautta on tullut jäädäkseen, kenties emäntä tartuttaa sen myös muuhun perheeseen. Elämme mielenkiintoisia aikoja. Tätä elämää ympärilläni seuraan kiinnostuneena, samalla kukoistaen, kasvaen ja yhä ylpeänä vanheten.