Pieni vartija

Vaaleanpunainen jopo rullasi puistotietä keveästi. Hiekka rahisi sen renkaiden alla. Tuuli tarttui harmaantuviin kuonokarvoihin ja Vinha sulki silmänsä. Tuulessa oli kevään tuntua – lämpöä ja haikeutta, kun talvi vuoroin hellitti ja kiristi otettaan pitenevien päivien mukana.

Kevät oli aina alku jollekin uudelle, mutta Vinha ei kaivannut uutta. Se rakasti juuri tätä: olla pyörän etukorin kyydissä, kapaloituna kantolaukkuunsa. Isäntä vilkaisi ajoittain häntä; se sai pienen sydämen leiskumaan onnesta.

– Miten menee, kaveri? mies kysyi.

Vinha vastasi siristämällä silmiään entistä tiukemmin kiinni. Se huokaisi kevään lämmöstä.

Jopo kääntyi satamaan johtavalle polulle. Polku oli paikoin jäinen, paikoin niin mutainen, että isännän oli noustava satulasta ja talutettava. Vanha jalka ei lipsunut. Väistelyiden lomassa isännän käsi ennätti kevyesti rapsuttaa Vinhan siitä parhaasta kohdasta, korvan takaa.

Mies hymyili koiralle, vastaantulijoille, auringolle. Kevät alkoi asettua hänenkin sydämeensä, sen suorastaan tunsi. Lämpimät läikähtelyt tuntuivat sormenpäissä asti eikä hän tarvinnut enää hanskoja.

Polun päätyttyä mies nousi uudelleen satulaan ja polkaisi pyörän liikkeelle.

Satamassa ei ollut enää lunta. Siisti hiekkakasat muistuttivat menneestä talvesta. Siellä täällä kirmasi lapsi liian lämpimissä vaatteissa. Pipot olivat tiukasti päässä ja vetoketjut kiinni. Vanhemmat kehottivat lapsia ottamaan rauhallisemmin. Yksi toisensa jälkeen lapset myöntyivät keinumaan – ainakin hetkeksi.

Vaaleanpunainen jopo pysähtyi. Mies nousi, lukitsi pyörän ketjulla ja nosti sitten Vinhan kantokasseineen maahan. Selkä naksui ja ratisi pitkän pyörämatkan jälkeen.

– Tahdotkos jalotella? mies kysyi.

Vinha siristi silmiään ja käänsi kuononsa kohti kotaa. Tuuli toi mukanaan ihanan tuoksun. Vinha haukahti kimeästi.

Mies seurasi koiran katsetta ja naurahti. Kota oli avattu kevään ensimmäisen lämpimän päivän kunniaksi. Valurautapannulla tirisivät rasvaiset letut.

– Otettaiskos yhdet?

Vinha heilautti häntäänsä tuskin havaittavasti kantokopassa. Isäntä kuitenkin ymmärsi ja lähti kävelemään kotaa kohti. Hän osti kaksi lettua, toisen hillolla ja toisen ilman. Hän haukkasi toisesta niin, että hilloa tursui hänen harmaalle parralleen. Toisesta letusta mies repi pieniä paloja koiralle.

Vinha nappasi palat sievästi, hotkien ne suuhunsa.

Pian lettujen tuoksu houkutteli muitakin paikalle. Kodan ympärille kertyi lapsia ja aikuisia, jotka jonottivat malttamattomina. Pienet kädet osoittelivat Vinhaa, joka nosteli kuonoaan valonsäteiden tanssiessa sen turkilla.

Letut katosivat nopeasti.

Mies ähkäisi noustessaan, hieraisi rintaansa. Sitten kaksikko jatkoi matkaa kohti laitureita. Mies taputti Vinhaa kevyesti päälaelle, ja Vinhan sydän tuntui pakahtuvan onnesta.

Laitureissa pienet laivat natisivat hiljalleen murtuvaa jäätä vasten. Kuului kuin lasin kilinää laineiden koittaessa ahmia viimeisiä hauraita jäitä syleilyynsä. Mies ja koira katsoivat yhdessä laivojen huojuntaa.

Yhtäkkiä mies laski kantokassin rajusti maahan. Vinha vingahti – tömäys sattui kipeisiin lonkkiin. Vinha ehti nähdä, kuinka isännän katse lasittui. Käsi tarttui rintaan. Isäntä lyhistyi maahan.

Vinha haukahti säikähtäneenä. Se katseli ympärilleen apua etsien. Kukaan ei huomannut. Kodalla kaikki olivat omissa maailmoissaan.
Vinha haukahti uudestaan. Ja vielä kerran. Sen haukku hukkui vastatuuleen.

Silloin Vinha hyppäsi kantokassista. Kipeät lonkat unohtuivat. Se jolkotti kohti kotaa, liikkeet kömpelöinä mutta päättäväisinä. Jokainen askel tuntui ikuisuudelta. Vinha vinkui pelosta. Se pysähtyi ensimmäisen ihmisen luo, haukkui ja pyöri vimmatusti.

– Isi, mitä toi setä tekee? lapsi kysyi ja osoitti laitureille.

Ihmiset havahtuivat. Yksi, kaksi, kolme lähti juoksemaan. Joku kaivoi puhelimen esiin. Vinha kirmasi heidän peräänsä ja pysähtyi isännän viereen haukkuen henkensä kaupalla, läähättäen, väsähtäneenä.

Ihmiset ympärillä yrittivät hätistellä koiraa. Yksi nainen kumartui, tarttui Vinhaan lempeästi ja nosti takaisin kantokassiin. Nainen silitteli sitä, vakuutteli kaiken kääntyvän hyväksi.

Paarit rymisivät paikalle. Vanha mies nostettiin paareille. Hän oli tajuissaan, mutta kalpea. Nainen laski kantokopan miehen viereen.

– Sinä se oot hyvä tyttö, mies kuiskasi ja painoi kätensä Vinhaa vasten.

Vinha painoi kuononsa vasten isännän kättä. Se ei lähtisi hänen viereltään. Ei koskaan.

Paarit työnnettiin ambulanssiin. Vinha värisi, mutta se oli siellä mihin kuului.

Kevättuuli puhalsi kylmänä. Vinhan sydämessä läikähti lämmin varmuus: yhdessä he selviäisivät. Jossain valojen ja äänten keskellä isännän käsi silitti koiraa korvan takaa eikä lopettanut.