Persoona antoi toivon

Hän kulki kevennetyin askelin vailla huolta, vaikka, no niin, kaikenlaista oli ilmassa. Huolettomuuden perusta oli se, että joku persoona oli laittanut toivon hänen sisäänsä. Siinä ei ollut mitään tieteellistä, järjellistä, tunneperäistä, psykologista tai sattumaa. Tämä persoona jota hän ei ollut koskaan tavannut eikä vieläkään edes vilaukselta nähnyt, tuli ja antoi hänelle toivon. Kyyneleet silmissä hänen oli pakko myöntää, että elämä oli, kaikesta huolimatta, ihanaa.

Saapas ei oikein tahtonut pysyä jalassa. Aivan kuin lieju olisi halunnut imeä hänet sisäänsä. Mutta vielä kolme askelta, ehkä neljä tai viisi ja hän tulisi kotiin. Hän voisi päästää vihdoinkin irti, olla vapaa oma itsensä, henkäistä ja nukahtaa.