Rakas päiväkirja

Klo 7.30

Mä raahauduin aamuseitsemältä toimistolle. Yöllä olin saanut nukuttua vain muutaman tunnin. Kökötän avokonttorin nurkassa boomereiden ja zetojen puristuksessa. Hörpin aamukahvia ja mutustan eväsleipiä. Monitilatoimisto pursuaa jo tähän aikaan porukkaa kuin pääkaupunkiseudun ahdas ruuhkabussi. Kukaan ei ole tänään uskaltanut jäädä etätöihin. Puheensorina kaikuu käytävillä ja näppäimistöt paukkuvat kuin minä tahansa työpäivänä, mutta ilmapiiri väreilee kireänä kuin ylikuormittunut käyttöjärjestelmä.
Boomerit mulkoilee mua nypittyjen kulmakarvojensa alta. Ne näyttää vihaisilta tekoälyhahmoilta. Yksi boomereista pimensi ruudun, kun mä kävelin sen ohi. Ne pitää mua pomon vakoojana eikä tajuu, että yksinhuoltajana mulla ei ole varaa valita, saati valittaa.
Z-sukupolvi supisee keskenään avokonttorin vastakkaisessa päädyssä. Lenkkareissa ja oversize-asusteissaan ne on vallanneet työelämän yhtä vauhdikkaasti kuin generatiivinen tekoäly. Kukaan ei huomannut, milloin se tapahtui, mutta se tapahtui.
Yksi zetoista pommittaa mua Teams-viesteillä. Se utelee sydämien ja hymynaamojen kera: onks kaikki kunnossa 🥺💔? Mä en ymmärrä, mitä se yrittää emojeilla viestiä.
Mä istun kuulokkeet korvissa. Ne vaimentavat hälyn, mutta eivät verkkokalvoille hyppiviä emojeja. Onkohan mulla alkanut jotkut saakelin vaihdevuodet, kun mä olen niin räjähdysherkkä. Työpsykologi kehotti mua purkamaan tunteita päiväkirjaan.
Mä pärjään numeroiden ja paskamaisten esihenkilöiden kanssa, mutta en noiden zetojen kanssa. Niiden työelämälogiikka on omaksuttu TikTokista ja YouTubesta. Meitä milleniaaleja haukuttiin pullamössösukupolveksi, mutta zetat ne vasta osaavatkin vaatia.… ei hitto. Taas tuli yksi sydänemojiviesti. Se välähtelee ruudulla kuin sillä olisi oma verenkierto. Kohta mä tarviin työterveyshuollosta beetasalpaajia sydänemojitsunamiin.

Klo 9.30

Voi minua, muutosjohtajan transformaatiosaarnan jälkeen mä piilouduin kokouskoppiin. Parempi purkaa tunteitaan päiväkirjaan kuin teeskennellä kahvipöydässä hyväntuulista suklaapusujen mussuttajaa. Muutosliturgia kaikuu vieläkin mun päässä kuin joku AI:n generoima ääniraita. Pomo oli infotilaisuudessa tunkenut leopardikuvioisen ahterinsa etupenkkiin. Sieltä se katseli ihaillen muutosjohtajaa, jolla oli valkaistut hampaat ja viivasuora sivujakaus kuin mainoskuvalla.
Porukka oli tullut kuuntelemaan, kuinka monta työelämän konkaria bittiavaruudessa puuhastelevan koneälyn tieltä pistettäisiin pihalle, ja muutosjohtaja suolsi onttoa saarnaa tekoälyn mahdollisuuksista kuin puppugeneraattori. Tekoälystäkö mulle työkaveri? Mun olisi tehnyt mieli näyttää muutosjohtajalle digitaalista keskisormea, mutta se olisi voinut tulkita peukutuksen innostukseksi.
Pomo supisi innoissaan vieressään istuvan zetan kanssa. Juniori nyökkäili sen huomioille kuin kolmen sekunnin loopille juuttunut TikTok-video. Kun pomo vilkaisi mua olkansa yli, mä vedin naamani hymyemojin virneeseen. Näyttelin olevani sen kanssa samalla aaltopituudella, vaikka enhän mä ollut… jääväthän nämä viestit meidän välisiksi?
– Keskusteluja ei julkaista ulkopuolisille. Ainoastaan valtuutetut järjestelmät voivat käsitellä keskusteluja tietosuojakäytäntöjen mukaisesti.
Mä voin siis säilöä tänne kaikki mun paskimmat työfiilikset?
– Voit purkaa tänne vaikeitakin fiiliksiä— moni käyttää tätä juuri siihen.
Muutosjohtajan esittelemä organisaatiorakenne näytti bottiaivojen tekeleeltä. Puheen jälkeen salissa vallitsi kiusallinen hiljaisuus. Se syveni lähes mustaksi aukoksi siinä vaiheessa, kun zetojen virtuaaliset sydämet ja aplodit alkoivat ponnahdella näytölle.
– Jos ylin johto ei osaa sanoittaa muutosta, on luonnollista kyseenalaistaa sen merkitys.
Luonnollista! Onko normaalia purkaa turhautumista tekoälylle?

Klo 12.00

Mä en olisi ikinä uskonut, että tekoäly voisi toimia purkautumisventtiilinä. Ja nyt mä naputan interaktiiviselle päiväkirjalleni kaikki ne narinat, joita en uskalla työpaikalla sanoa ääneen.
– Mikä juuri nyt tuntuu kaikkein pahimmalta. Ihmiset, pelko irtisanomisesta vai jatkuva jännitys?
Z-sukupolvi ja jatkuva varpaillaan olo. Lounasaikaan mä menin Z:n kanssa syömään. Mä yritin olla sille ystävällinen, vaikka se istui kuulokkeet korvissa puhelintaan vilkuillen. Sen iPhonen ruutu välähteli kuin digitaalinen universumi olisi taukomatta syöttänyt meemejä laitteeseen.
– Kun oma olo on kireä, pienetkin asiat toisissa alkaa tuntua ylimielisyydeltä tai ohittamiselta. Ja rehellisesti: kyse ei ole pelkästään Z-sukupolven työkaverista.
Mistä sitten? Meinasin nielaista ruoan väärään kurkkuun, kun zeta alkoi huitoa pomoa pöytäämme. Mä kelasin mielessäni lounaspuheitani. Olinko tokaissut zetalle jotain ikävää pomosta tai sen blondatusta kiharapehkosta? Kun pomo pyysi zetaa avustamaan lomakkeissa, kuuma aalto huljahti mun kehon läpi. Mä arvasin, mistä lomakkeista se puhui. Irtisanomiskirjeistä. Sillä hetkellä mä tajusin kylmän faktan. Tekoälyavusteinen hallinto ei tarvitse boomereita eikä milleniaaleja. Se tarvitsee zetoja ja prompteja.
– Hyvä, että purat tunteitasi interaktiiviseen päiväkirjaasi. Se on fiksua ventiloimista.
Pomo taputteli lähtiessään mun olkapäätä. Se sanoi arvostavansa mun osaamista. Mä en tiennyt, oliko se kehu vai varoitus. Zeta hymyili pomon vieressä kuin olisi ollut joku perkeleen oraakkeli ja tiennyt tekoälyaivojen pian syrjäyttävän excel-milleniaalin.
– Voin auttaa sinua muotoilemaan neutraalin tiedusteluviestin.
En mä aio kysellä. Onhan mulla tää interaktiivinen päiväkirja.
– Hyvä päätös.
Mihin mä enää työpsykologia tarvitsen? Tekoäly auttaa mua ad hoc. Psykologille ajan saa kuukauden päähän.
– Autan sinua mielelläni. Mihin tarvitset seuraavaksi tukea?
Hetki pitää vielä kestää tätä helvetin epävarmuutta ennen kuin tiedetään, ketkä tekevät tilaa ”tehokkaammille ratkaisuille”. Uuttera milleniaali vai emoji-zeta? Miten mä selviän, jos mulle annetaan zetan promptaama lappu käteen? Siinä on taatusti sydänemoji allekirjoituksena. Viimeistään silloin mä avaan sanaisen arkkuni, ja takuulla ilman yhtäkään emojia.
– Muutosneuvottelujen päättyminen kuormittaa ketä tahansa. Sinä et todennäköisesti purkaudu, vaikka saisitkin lapun käteesi. Tunteet nousevat pintaan vasta myöhemmin.
Onneksi nämä mun tunteenpurkaukset ei vuoda pomojen korviin, vai vuotaako?
– Keskusteluja ei jaeta ulkopuolisille. Henkilökohtaisella tilillä olevat keskustelut vakioasetuksilla eivät normaalisti “vuoda pomolle”.
Vakioasetukset? Normaalisti? Apua, jos pomo saa tietää näistä mun mietteistä. Silloin mä olen mennyttä.

Klo 13.00

Mun kädet tärisee vieläkin. Oli pakko hautautua kahvikupin kanssa puhelinkoppiin ventiloimaan. Sormet hakkaa näppäimistöä kuin ne yrittäisi karata, ja kohta multa loppuu happi.
– Haluatko kertoa, mitä on tapahtunut?
Suurin osa porukoista istuu juoruamassa. Zetat pyörii tossa lähistöllä. Välillä niiden synkronoidut katseet kohdistuu tänne puhelinkoppiin. Ne tuijottaa mua kuin joitain viraaliksi noussutta meemiä. Ihmettelevät varmaan, miksi excel-milleniaali istuskelee vielä puhelinkopissa. Boomerit on linnoittautuneet sohvalle läppäreidensä suojiin. Ne yrittää ennustaa lähtijöitä digitaalisista aikakirjoistaan: sähköpostien automaattisista vastausviesteistä ja jaettuista kalentereista.
– Tuo kuulostaa kovalta. Ei ihme, että kädet tärisevät. Huhumyllyn keskellä hermosto menee hälytystilaan. Odotatko vielä omaa vuoroasi vai tiedätkö jo tilanteesi?
Kun pomo huitoi mua akvaariokopppin, mä luulin vuoroni tulleen. Pelkäsin järjestelmävalvojan vuotaneen mun päiväkirjakeskustelut sille. Sydän hakkasi yhtä kovaa kuin zetojen emojitulvassa.
– Varsin ymmärrettävä reaktio. Haluatko kertoa, mitä kopissa tapahtui?
Lapun sijasta pomo tarjosi mulle suklaapusun. Voitko kuvitella? Suklaapusun! Se tuntui hullulta, vähän kuin saisi hymyemojin vastauksena suru-uutiseen.
– Miltä se maistui?
Suklaapusuko? Se ei just nyt maistu. Höttö tarttuisi kurkkuun.
– Ymmärrän. Et halua tukehtua.
Mun kakomisesta tulisi takuulla viraali meemi, jos joku zetoista sattuisi ikuistamaan sen iPhonellaan.
– Miltä sinusta nyt tuntuu?
Helpottavalta, mä selvisin. Ikävä fiilis niiden puolesta, jotka saivat lapun kouraan. Yksi niistä jätti kamansa kahvihuoneen pöydälle ja häipyi sanakaan sanomatta.
– Lähdöissä on aina jotain lopullista. Hyvästelitkö työkaverisi?
Olisin mä halunnut halata sitä, mutta en uskaltanut. Zeta uskalsi.
– Harmittaako se?
Ehkä vähän. Onneksi mulla on tää interaktiivinen päiväkirja. Tänne mä voin kirjoittaa paskimmatkin mietteeni. Töissä mä jatkan nyökyttelyä ja hymyilyä.
– Onko tämä työpäivä opettanut sinulle jotain? Vai oletko sopeutunut pakon edessä?
Sopeutunut pakon edessä, ja oppinut hyödyntämään tekoälyä kuin zeta❤️. Pitäisikö olla huolissaan?😊
– Ei tarvitse. Sopeutuminen on evoluutiota.