MaRiA A
Toinen puoli
”Kumpi teistä sen teki?” Enon ääni on pelottava ja katse tiukka. Santeri seisoo mun takana, se on nössö ja menee aina piiloon. ”En mä”, Santeri kuiskaa hiljaa pihapolun kiville. ”Kumpi […]
Kaikki on tässä. Kaikki on loppu.
”Inkeri”, yritän.
Istut samettinojatuolissa kuin ukkosenjohdatin. Vanhasta kattolampusta lankeaa kasvoillesi valon viiste, puoliksi tummaa, puoliksi itkettynyttä ihonväriä.
Pienenen oviaukossa. Mitäpä voisin sanoa nyt. Enää.
Miten voi epäonnistua näin, tulla tällaiseksi. Tyhjäksi kuoreksi, joka heijaa vasten lasikuitutapettia eikä osaa edes kättä nostaa.
”In”, minusta pääsee. Nimesi jää vajavaiseksi, se on kuin me molemmat, tämä hetki. Olohuoneen ikkunasta näkyvät vaahteran rusenneet lehdet ja alkavan illan sade. Tuuli nykii puita osuvampiin asentoihin, eikä minussa ole enää mitään.
Katson käsiäsi. Sormet sylissä vekkihameen päälle, ristissä kuin kirkkoherralla. Kynnet hohkaavat vaaleaa punaa. Mietin, olisiko kirkko auttanut, tai diakoniatyö. Uskoontulo. Mikä tässä enää auttaisi.
Käytävästä kuuluu ääni. Ovatko ne kuulleet minun huutoni, vai sinun? Tuijotan vanhaa postiluukkua, josta päivällä jaettu Viikkoviesti vielä roikkuu. Et ole sitäkään ottanut.
Mitä sinä ylipäätään teet täällä kaikki päivät?
Tiskit olivat altaassa, kun tulin, ja pyykit vessan lattialla pesemättä. Yritin auttaa, kannoin ne sinne. Olisi pitänyt kantaa koneeseen asti. Olisi pitänyt tehdä kaikki se, mikä nyt on myöhäistä.
Tullessani keittiön pöydällä oli kaksi leipää. Toisella oli meetvurstia, toisen pinta oli kuiva, alaston. Mietin, mitä olit yrittänyt – vielä kerran olla äiti? Todisteena aikeestasi vain aneeminen lihanpala vehnäleivällä, alaston siivu Tiimarin muovitabletilla.
Voiveitsen olit pannut altaaseen muiden sekaan, ja Voimariinin keittiötasolle jääkaapin viereen. Siihen se oli jäänyt, puolityhjä ja muruinen purkki. Lämpiämään. Pilaantumaan.
”Inkeri”, yritän.
Suusi on vedetty alaviistoon kuin kangas eikä silmissä näy mitään. Yksi suortuva on karannut nutturasta, varmaan sen aikana. Vatsaani kurtistaa, kun ajattelen sitä.
Mitä sinä oletkaan tehnyt kaikki päivät?
Olohuoneen matto on rullannut kulmastaan. Lastenhuoneen norsukuvioinen peitto valuu sohvalta kohti lattiaa. Sitä on hirvitys katsoa.
Polvistun vierellesi.
”Inkeri”, sanon sadatta kertaa.
Sinussa ei vieläkään ole liikettä. Ojennan haipuvasti kättäni kohti, kosketan rannettasi. Se on viileä, hietön.
Vierelläsi matolla on tavallinen, teräksinen voiveitsi. Sen vieressä nurinkääntyneen kattilan pohjassa on verta. Tuijotan punakirjavaksi runnottua pohjapintaa, jossa risteilee pieniä hitusia. Tajuan ne hiuksiksi.
Minä teen tuossa kattilassa aina lohikeittoa, ajattelen, ja vatsa muljaa.
Puristan ranteestasi kerran, vaativammin.
”Inkeri, minä soitan nyt poliisin”, sanon liikkumattomille kasvoillesi.
Silmien alla on mustat uurteet, leuassa roikkuu yksinäinen pisara. Hetken näen sinut hääpäivänämme, häähunnussa, jonka äitisi tekaisi pitsiverhoista. Muisto on hirveää kultaa, viiltävää surua täällä, missä mitään ei enää ole tehtävissä.
Taputan rannettasi kuin kotilääkäri ja nousen. Jalat eivät tahdo kantaa, koko keho on vieras. Kuin lihat olisivat menneet läskille ja juoksettuneet.
Haahun kohti eteistä. Pienen hetken luulen kuulevani sinut, noususi äänen. Nopean kahahduksen kiiltävästä kesämekostasi.
Kun käännyn, sinä istut. Olet patsas, kivikylmä olento ruskeassa nojatuolissa, jonka ostimme häälahjaksi saamillamme rahoilla. Istut ja tuijotat tekoasi, sitä, mitä teit täällä kaiken tätä päivää.
Nielustani irtoaa jotain. Se on koiran uisketta, haavoitetun eläimen kauhua. Ihon alla tunteet yrittävät tulla pintaan, kaikki se musta, härmä, josta emme voi puhua.
Pyöritän hätänumeron oikealla kädellä, sillä samalla, jolla puristan luuria. Katson selkääsi, olkapäitäsi liikkumattomana tuolissa. Mitäpä sanoa nyt enää, sanoa tästä kaikesta. Ei tällaisen jälkeen voi olla enää mitään.
Vien luurin korvalleni ja odotan.
Maailmojen luoja ja ysäritavaroiden keräilijä ✨
SUODATA