Symposium

Kirjoittaja MaRiA A
Lukuaika 3 min
07.03.2024

Menen piiloon lehden alle. Se on valtava ja peittää minut kokonaan.

Valtava on marsukin. Neljä jalkaa, normaalisti niin söpöjä, ja nyt: mikä tankki, vankkuri, teräväkyntinen hirviö. Sen askelet kuulee liian kauas.

Ähkiydyn kasviseinämien väliin ja kiskon vartta peitokseni. Tämä on typerää, aivot naljailevat äidin äänellä. Ensin oli vängäten päästävä tänne ja nyt kykit piilossa.

”Anna minun olla”, ärähdän eikellekään ja kiskon yrttistä tuoksua huumaavana suitsuttavaa lehtiuloketta eteeni. ”Urani riippuu tästä.”

Marsu astuu kaislikosta kuin pörröinen lihavuori. Häpsähtelevä, hauska eläin, mutta kyllä sillä salaisuuksiakin on. Marsu on eläinmaailman suurin pelkuri, minkä toki tietävät kaikki, mutta aiemmin en ole nähnyt marsun etuhampaita näin läheltä. Näin isoina.

Otuksella on kierteilevä rusettiturkki ja pienet lupsukorvat. Kuukivisilmät henkivät söpöä saaliseläintä ja silti nenän virevässä liikkeessä jokin varoittaa.

Painaudun kyykkyyn.

Marsu ryskää yli aukion ja kumartuu viereeni. Persiljapensas toisensa jälkeen katoaa sen valtaisaan kitaan. Olen äkisti pistävän tietoinen siitä, minkä alla seison.

Katso nyt, mitä teit, äidin ääni sanoo, nyt ainoa lapseni syödään, ja minä jään leskeksi. Orvoksi. Sellaisille vanhemmille ei ole edes sanaa, mutta et varmaan ole edes ajatellut sitä, ethän?

”Hiljaa nyt”, supsutan, vaikka ainoaa ääntä päästän minä. Minä ja jättiläismarsu, cavia porcellus, normaalisti noin kilon ja nyt ainakin tonnin painoinen hirviö.

Se massuttaa kasveja suu sikkuralla. Pienet viiksikarvat värähtelevät nautinnon tahdissa. Nielaisen ja uskon olevani seuraava.

Nyt olisi aika olla rohkea. Tulla tänne hoitamaan se, minkä tulin hoitamaan.

Marsu kääntyy. Helmisilmät tapailevat persiljapuuta, jonka alla jökötän. Pörröisillä kasvoilla on lempeän kasvinsyöjän lievästi mieletön ilme.

Marsu ottaa askelen pehmeällä mättäällä. Kynsivaarnat uppoutuvat poronjäkäliin ja ymmärrän, että kohta loppuni tulee – lörppähuulinen marsusuu tempaisee ja mussuttaa menemään tämänkin persiljan ja minut sen mukana.

Mikä kauhea loppu. Siinä olisi äidillä sadateltavaa.

Ajatus vuosikausien valitusmaratonista sinetöi rohkeuden rintaani. Ujuttaudun pois kasvivälistä ja astun varoen esiin. Marsu ei aluksi huomaa; sen virtaheposieraimet loimottavat ja suu mauskaa kuin uutta herkkupalaa etsien. Köhäytän ja lyön kämmentä rintaani.

”Anteeksi, niin”, aloitan, koska se tuntuu ihan yhtä hyvältä tervehdykseltä kuin mikä muukin tahansa, ”mutta minulla on teille asiaa.”

Marsu sävähtää kauemmas. Lupsukorvat läpsyvät ja sitten toinen tassu nousee nuuskauttamaan nenää.

Otan uuden haja-askelen.

”Minusta tuntuu, että teillä on salkkuni”, änkytän, ”siellä on hyvin tärkeitä papereita, jotka–”

”Aika-avaruudesta”, marsu sanoo rintamatalalla äänellä. ”Miksi luulit, että varastin ne?”

Eläimen ääni lyö sekä minut että äidin aivoissani sanattomiksi. Kerrankin, huomaan huokaavani. Pinnistän tukevammin päkiöilleni.

”Olette kiinnostunut suhteellisuusteoriasta”, muotoilen äänellä, jonka toivon henkivän tieteellisyyttä.

”Tietenkin”, marsu toteaa ja nikkaa silmää. Rusetit sen niskassa pörhistyvät ylpeydestä ja minä uskallan hitaasti avata kämmenet, jotka ovat vaivihkaa puristuneet kipeille nyrkeille. Tässä olemme kumpainenkin, tieteen tekijöitä. Tuskin yksi toista syö.

Äidin ääni yrittää nahista väliin jotakin valtavista talttahampaista, mutta vaimennan sen.

”Oletteko tekin… tutkija?” Kysyn marsulta.

Se astuu luokseni. Turkki tuoksahtaa vienosti pissalta ja kedoilta.

”Jo viidettä vuotta amanuenssina”, se toteaa ja nyhtää maasta persiljapiilopaikkaani juurineen. ”Tavoitteeni toki on professorin virka. Kenties papereidenne avulla se onnistuu.”

Varasti sinun paperisi, mokoma, äiti sättii. Kerrankin kirpeiden sanojen kipinät eivät kohdistu minuun.

”Niin, ne paperit”, totean ja vänkytän kämmeniäni yhteen, ”voisinkohan saada ne takaisin?”

”Keskustelisimmeko toimistollani tutkimusartikkelin jakamisesta?” Marsu vastaa ja ojentaa lumiaurankokoista tassuaan. ”Ajatuksenne ovat kiinnostavia. Minun ovat toki parempia, mutta voisimme näkemykseni mukaan hyötyä toisistamme.”

Haraisen hikisellä kädellä harakkamaista tukkaani. Marsun killisilmät tuijottavat. Lajienvälinen yhteistyö varmasti toisi onnea apurahahakemuksissa…

”Toki”, totean vakaasti, ”näytä tietä.”

”Turkanen, mukavaa”, marsu kehaisee ja kääntää valtaisanpyöreän peränsä tulosuuntaan. ”Lounastuntini onkin juuri loppumaisillaan. Nousetteko selkään?”

Viittaan kädelläni kohteliaasti, vaikka oikeasti ele on peiteltyä jännitystä. Marsussa on jotakin liian älykästä. Saaliseläimen salaista charmia, joka tekee siitä viehättävän, mutta myös juonittelevan.

Sellaisen, joka säilyy hengissä, vaikka mikä tulisi.

Lähdemme kulkemaan pitkin ketoa, jota juuripuut reunustavat. Marsun askellus on vahva ja sen keho hyllyy puolelta toiselle kuljennan tahdissa.

Nuo paskovat sitten koko ajan, äidin ääni päässäni ärähtää, mutta vaimennan sen.

MaRiA A

Maailmojen luoja ja ysäritavaroiden keräilijä ✨

Kirjoittajan muita novelleja

Pyhä kolminaisuus

Ennustus

SUODATA SUODATA