Kärmeskerho hajoaa

Kirjoittaja MaRiA A
Lukuaika 3 min
05.04.2024

Boa laski silmälasinsa pellavaliinalle pasteijoita vartovan vadin viereen.

”Onko kellään mitään lisättävää?” Se kysyi.

Kellään ei ollut. Kalkkaro kalisteli hännänpäätään myöntymisen merkiksi, kuten aina. Albiinopyton vaikutti nukahtaneen.

”No, jos ei ole mitään”, boa vielä totesi ja silmäili osanottajia, joita luikersi ympäri pitkää juhlapöytää.

Kyy pujahti katseen alta piiloon pensaan taakse, mutta muuten kärmeskerhon vuosikokous näytti sujuvan mallikkaasti. Mustamambakaan ei tällä kertaa uhitellut, lotkotti vain tyytyväisenä pöydän päässä ja suki suomujaan ojennukseen.

”Tarjoilija!” boa kajautti niin, että pieni maitokäärme kirahti kauhusta kerälle.

Kyökin ovi kumahti ja paikalle alkoi virrata siiseleitä, jotka kantoivat touhukkaissa käpälissään mitä kauneimpia ruoka-astioita. Mustamamban katse kiilteli ja sammui sitten, kun se muisti ovella allekirjoittamansa paperin. Palvelusväkeä ei saanut syödä. Ainakaan kokouksen aikana.

Korallikäärmeitä liemurteli kaksin kappalein pöydän vasemmalle puolelle. Sarvikyy tuhahteli niitä kohti ja nakkasi nokkaansa ilmaan. Sen mielestä värikylläiset lajit olivat rahvaanomaisia. Boa ei kuitenkaan tätä huomannut.

”Nyt, ystävät, toivotan teidät tervetulleeksi juhlaillalliselle”, se julisti, ”olen tilannut meille mitä ihanimman maistelumenun rupikonnista ja päivänvanhoista kananpojista–”

”Missähän se on?” Mustamamba tiedusteli nurjalla äänellä.

Hermostus vilahti pitkevien suomukkaiden joukossa. Kalkkaro kalisi lisää, kuin varmuudeksi. Boa kohautteli hämmentyneenä otsakyhmyjään.

”Missä on mitä?”

”Se juhla-ateria. Eihän näissä ole mitään.”

Käärmeet loivat katseensa kohti pöytää, jolle kyökin puolelle jo kadonneet siiselit olivat kasanneet lasikupuja, vateja, sokerikkoja, tuoppeja ja kaatimia. Jokainen oli kiillotettu kirkkaaksi ja hönkäilty putipuhtaaksi. Kakkukupujen alla lepäsi lautasia, joilla oli, niin, ei niin mitään.

”Anteeksi, jos erehdyn”, mustamamba sihisi ja kohensi asentoaan. ”Mutta minä maksoin kahdeksan kaninkynttä juhlaillallisesta, joka vaikuttaisi olevan, tohtinenko sanoa, ilmaa.”

Boa kumarsi ryhmyistä päätään. Se tiirasi kastikekulhoon, jossa päivää paistatteli pohjan koristeellinen leima. Voirasiakulhossa ei ollut rasiaa eikä voita. Kakkukuvun alla kakku olisi voinut olla näkymätön, jos näkymättömiä kakkuja olisi ollut olemassa.

”Mitä pirkasta”, boa älähti.

Korallikäärme kiertyi jännityksestä itsensä ympärille. Kyy painui takaisin pensaan taa, mistä oli juuri uskaltanut esiin. Tilanne ei vaikuttanut siltä, että siihen kannattaisi ottaa osaa.

”Suonenko mainita”, mustamamba lateli mairelalla äänellään, ”että meitä on, voiko sanoa, huijattu.”

”Töykeää”, boa puuskahti, ”aivan posketonta. Eivät siiselit huijaa käärmeitä.”

”Miksi eivät?” Mustamamba tiedusteli leppeällä äänellä. Sen vieressä maitokäärme nuoleskeli apeana täysin tyhjää leipäkoria.

”No koska…. Koska…” Boa änkytti. Sen leukasuomut alkoivat punehtua. ”Koska käärmeet ovat ravintoketjussa ylempänä, kaikkihan sen tietävät!”

Mustamamba tuijotti puheenjohtajaa itsetyytyväinen virne huulillaan. Sitten se rentoutui solmulle, josta pieninkin alokaskäärme pääsisi hetkessä pakenemaan.

”Tohtiiko noin olla”, mamba maanitteli, ”ettei järjestys olisi jotenkin… löystynyt?”

Kohahdus kävi läpi kärmeskerhon. Sarvikyy peitti kauhistuneen hännänpäänsä lautasliinalla. Korallikäärme pyyhki kyyneleitä rapeaksi silitettyyn pellavaliinaan.

”Mitä sinä pokkuroit”, boa tuhahti, ”ettäkö löystynyt… Minä sinulle näytän…”

Se pudottautui paikaltaan ja luikersi keittiön ovelle.

”Kohta näemme, mistä tämä ikävä sekaannus johtuu”, se loitsi varmalla äänellä ja tönäisi heilurioven auki.

Albiinopyton voihkaisi. Sarvikyy pyörtyi siihen paikkaan.

”Mitä merkillistä!” Boa huudahti. Ääni kaikui autiossa keittiössä, jossa kattilat kumisivat kuivina ja tyhjinä.

Kaaos hyökyi käärmepöydän ylle ja ympärille. Kyy kaivautui hiekkakieppiin eikä tullut enää esiin; korallikäärme parkui ja kasteli kyyneleillään tuolinsa litimäräksi.

Boa riiputti päätään tyhjän keittiön ovella. Se vaikutti vanhenneen tuhatvuotiseksi. Koko kerho oli täynnä voihkinaa ja äimistelyä asiaintilasta, joka oli näin yllättäen muljahtanut väärälleen.

Vain mustamamba vaikutti hyvin tyytyväiseltä. Se kellisteli paikallaan, venytteli häntäänsä ja sipaisi hopeoitua hedelmäkulhoa, jossa täytteenä oli vain tuuli.

”No, älkää surko”, mamba liversi mukalempeällä äänellä. ”Ehkä tämä kävi parhain päin. Eihän meillä ole sormiakaan, joilla tarttua haarukoihin.”

Maitokäärme katsoi sitä ja niiskaisi.

MaRiA A

Maailmojen luoja ja ysäritavaroiden keräilijä ✨

Kirjoittajan muita novelleja

Pyhä kolminaisuus

Ennustus

SUODATA SUODATA