Kämppis

On tapahtunut paljon. Raivoamispisteeseen tultuani huusin ja karjuin energiani niin alas, etten muistanut herätessäni miksi käsiini sattui ennen kuin näin veriset rystyseni.

Se tuli eilen vihellellen ja käyttäytyen kuin minua ei olisikaan. Se iski seinään toisen metallilenkin. Se mittaili jotain etäisyyksiä mittanauhalla, joka räsähteli aina, kun Se vapautti mittanauhan takaisin koteloonsa. Se heitti rappusista alas vanhoja sijauspatjojani, tyynyjä, peiton, sen retkistä muistuttavan muoviläpyskän ja rymisteli itse alas melkein kaatuen vaahtomuoviläjään. “Sulle tulee kämppis”, Se vaan totesi ja alkoi siirtämään tavaroita kellarin toiselle pitkälle seinustalle. Huomaan, ettei Se ole edes vaivautunut pesemään mitään juuri heittämistään tavaroista, sillä toisessa sijauspatjassa on edelleen iso veriläikkä. Minun vertani. Sairas paska.

Levitellessään ja asetellessaan muka todella mukavaa sänkyä, Se jatkaa selittämistä. “Ei tää siis mikään pysyvä ratkaisu ole, mutta siihen asti, että oot raskaana, niin ootte täällä yhdessä. Enhän mä nyt sua voi ylös ottaa asumaan ennen ku tiiän, että sä kannat mun lasta.” Sitten Se naurahtaa ja syöksyy innokkaana luokseni. Se ottaa käsivarsistani kiinni ja tunnen käsien hikisen ällöttävän kosketuksen ja kavahdan. Se murahtaa. “Ei rakas, tästä tulee hyvä. Tosi hyvä.” Taas Se antoi suukon otsalleni ja kääntyi kannoillaan ja melkein tanssahteli ovelle ja portaikkoon. Pyyhkäisin käsivarsiani ja otsaani inhoten ja tajusin oven jääneen auki. Oliko se tarkoituskin?