Unennäkijä

Holly heräsi unestaan hätkähtäen, kun ukkonen jyrähti kovaäänisesti suoraan hänen yläpuolellaan. Sydän tykytti voimakkaasti rintalastan takana samalla kun silmät yrittivät erottaa pimeää näkymää edessään. Holly ojensi kätensä kuin zombie ja yritti hapuilla sormiinsa mitä tahansa kättä pidempää suojellakseen itseään yön näkymättömiltä hirviöiltä, mutta hänen eteensä ei osunut muuta kuin pimeän teltan kostea seinämä.

Vasta silloin hän muisti olinpaikkansa.

Miten hän olikin voinut unohtaa sen?

Holly kuunteli hiljaista metsää ympärillään, ja sen tutuksi tullut humina sai hänen mielensä rauhoittumaan nopeasti samalla kun hänen näköaistinsakin alkoi palata normaaliksi. Holly ei ollut täysin varma oliko ukkonen ainoa syy hänen heräämiseensä, mutta ainakin hän halusi ajatella niin, sillä joka kerta kun hän heräsi muistamatta uniaan kristallinkirkkaasti, se tuntui lottovoitolta. Niin harvinaista se oli.

Holly huokaisi syvään ja sulki silmänsä laskeutuessaan takaisin kuluneen makuupussinsa uumeniin. Se tuntui mukavan viileältä ja kahisi juuri sopivasti pitääkseen Hollyn mielen virittyneenä. Hän ei halunnut ajatella mahdollisia uniaan tai sitä miten ne saattaisivat jatkua, mikäli hän vielä nukahtaisi uudelleen.

Hollyn viimeisin lääke-erä oli loppunut jo pari viikkoa sitten, ja hän oli sen jälkeen ollut väsyneempi kuin koskaan. Siksi hän oli tullut metsäänkin taas pitkästä aikaa. Hän oli ajatellut, että luonto auttaisi hänen mieltään pysymään tasapainossa. Että siellä hän saisi olla rauhassa, ja ehkä jopa kerrankin nähdä täysin merkityksettömiä unia. Aivan kuten kuka tahansa tavallinen 20-vuotias nuori. Sillä sitä Holly toivoi. Enemmän kuin mitään muuta. Olevansa tavallinen.

Syvällä sisimmässään Holly kuitenkin tiesi, että se oli liikaa pyydetty. Hän tiesi ettei hän ollut kuten muut. Ei vaikka hän kuinka yrittäisi.

Holly valvoi välillä päiväkausia, aina siihen asti kunnes alkoi lopulta voida pahoin ja nähdä harhoja. Hän oli tehnyt kaikkensa saadakseen unensa loppumaan, mutta mikään ei ollut auttanut. Ei terapia, eivät vaihtoehtohoidot, eivätkä varsinkaan lääkäreiden ehdottamat meditaatioharjoitukset tai terapeuttiset kävelyretket. Ainoastaan lääkkeet pitivät Hollyn yleensä edes jotenkuten järjissään, ja nyt hänellä ei ollut enää niitäkään.

Holly oli aina nähnyt todella elävän tuntuisia unia. Niin kauan kuin hän muisti. Lapsena hän luuli sen olevan tavallista. Hän luuli, että kaikki muutkin lapset näkivät unia aivan samalla tavalla kuin hänkin. Nuorelle Hollylle ei ollut tullut mieleenkään, että hänen unissaan olisi jotain muutakin erityistä kuin se, että hänen elämässään ei ollut ollut yhtäkään unetonta yötä. Ikinä.

Aluksi Hollyn unet olivat tietysti kaikin puolin lapsellisempia kuin nykyään. Siksi hän ei osannutkaan kiinnittää niihin aiemmin sen enempää huomiota. Holly uneksi niihin aikoihin vielä aivan tavallisista asioista, kuten päivästä huvipuistossa tai äidistä ilmoittamassa tuloillaan olevasta pikkusiskosta, jota Holly ei olisi halunnut. Vaikka hän oli nähnyt painajaisia aina, ei niissä yleensä ollut tapahtunut mitään outoa, ja koska yksikään Hollyn uni ei vielä silloin vaikuttanut millään tapaa mahdottomalta saati yliluonnolliselta, kesti vuosia ennen kuin hän alkoi huomata uniensa sisällön olevan poikkeuksellista.

Kun Holly sitten lopulta huomasi, että kaikki mistä hän oli uneksinut kävi aina toteen jo muutaman päivän sisällä, yritti hän uskotella itselleen, että kyse oli puhtaasta sattumasta. Että hänellä oli vain muita ihmisiä parempi intuitio. Että siinä ei ollut mitään ihmeellistä.

Kun Holly kuitenkin 14-vuotiaana näki oman äitinsä kuolevan ensin unessaan, ja pari päivää myöhemmin aivan silmiensä edessä, hän tiesi ettei voinut enää ummistaa silmiään kyvyiltään. Hän oli friikki. Selvännäkijä. Noita.

Ja siitä yhdestä hetkestä lähtien, jolloin koko Hollyn elämä hajosi pirstaleiksi, oli kaikki tuntunut vajoavan alaspäin. Kuin kohti pohjaa uppoava laiva, jota saattoi yrittää äyskäröidä tyhjemmäksi, mutta jonka vajoamista ei kuitenkaan voinut loputtomiin pitkittää.

Holly huokaisi syvään ja käänsi kylkeä makuupussinsa sisällä. Koska hänellä ei ollut kiire mihinkään, hän makasi aloillaan vielä jonkin aikaa. Vaikka häntä paleli, hän halusi olla täällä. Hän piti luonnon äänien kuuntelemisesta, ja yritti usein arvailla miten läheltä tai kaukaa kaikkien eläinten äänet kuuluivat.

Vasta nälkä sai hänet lopulta kampeamaan itsensä liikkeelle, aivan kuten useimpina muinakin päivinä. Se oli usein merkki, joka muistutti Hollya siitä, että hän ylipäänsä oli vielä elossa. Että hän oli yhä olemassa.

Purettuaan teltan hiukan kömpelösti harjoituksen puutteen takia Holly lähti lopulta kävelemään metsän halki kohti kotikaupunkinsa laitamaa. Matka ei ollut pitkä, mutta nälkä sai Hollyn harppomaan tutun reitin perille asti vielä entistäkin nopeammin.

Kun tutut ja ankean näköiset kerrostalot lopulta ilmestyivät esiin puiden takaa, kuului Hollyn mahasta jo hirveää murinaa. Hän ei edes muistanut koska oli syönyt viimeksi, eikä ollut varma oliko hänen kotonaan muuta kuin leipää. Se saisi taas kelvata.

Holly paineli vauhdilla ohi harmaiden rakennusten, joiden hän oletti joskus olleen valkoisia. Lähes jokaisesta parvekkeesta kasvoi hometta, ja suurin osa niiden lasituksista oli rikottu. Kaikki alueen asukkaat kuitenkin tyytyivät kohtaloonsa, sillä he tiesivät että kaupungin johtajat eivät viitsineet panostaa tällaisiin laitapuolen asuinalueisiin. Eivät olleet enää vuosikymmeniin.

Keskustaan verrattuna Hollysta tuntui välillä kuin hänen naapurustonsa olisi kuulunut johonkin tulevaisuuteen sijoittuvaan tieteiselokuvaan. Sellaiseen, jossa ihmiskunta on tuhoutunut ja maapallo on jätetty mätänemään yksinään heidän jälkeensä jättämien rakennelmien rapistuessa. Hän oli nähnyt pienenä paljon sellaisia elokuvia, vaikka ei enää muistanutkaan niistä muuta kuin tuon pohjattoman hylkäämisen tunnun.

Joinain päivinä tuo kyseisen ajatus sai Hollyn tuntemaan olonsa todella lohduttomaksi, mutta tämä ei ollut yksi niistä. Hän nimittäin tiesi jo nyt, että ei haluaisikaan nähdä ketään koko päivänä. Ei vaikka vuorokausi olikin vasta aluillaan. Hän oli nimittäin oppinut tuntemaan itsensä varsin hyvin kuluneiden vuosien aikana, ja tajusi kyllä että välillä hänen oli vain hyväkin saada homehtua yksinään, samalla tavalla kuin nämä rakennuksetkin. Hylättynä ja orpona. Ja sitä paitsi mitä vähemmän hänen elämässään tapahtui, sitä pienempi todennäköisyys pahoille unille yleensä oli. Tavallaan oli vain helpottavaa saada elää täällä, missä mitään merkittävää ei juurikaan tapahtunut.

Holly oli juuri saapumassa rappuunsa johtavan oven eteen, kun hän huomasi sen lävähtävän auki. “Mitä hittoa”, hän manasi itsekseen ehdittyään hädin tuskin väistää pois sieltä ulos ryntäävän vanhan naisen tieltä.

“Katsoisit vähän eteesi!” hänen naapurinsa huudahti tajutessaan että melkein törmäsi Hollyyn.

Holly tuijotti rouva Villasta vihaisena. Tietysti. Aina kun hän ei halunnut mitään muuta kuin ollarauhassa, hän sattui törmäämään juuri rouva Villaseen. Talon ainoaan asukkiin, joka vielä 70-vuotiaanakin jaksoi juoksennella ympäriinsä kuin Duracell-pupu ja puuttua muiden tekemisiin samalla kun puhua papatti loputtomiin.

Holly yritti änkeä naapurinsa ohi kohti rappua niin nopeasti kuin mahdollista, mutta ilmeisesti rouva Villanen ei vain voinut käyttää tilaisuutta käyttämättä sen sattuessa hänen nenänsä eteen.

“Holly hei, minkäs takia sinä olet tuon näköinen? Oletko ollut taas ulkona koko yön?”

“Anna mun olla”, Holly sanoi hieman normaalia kärkkäämmin, mikä sai naapurin silmät kaventumaan joko säälistä tai ärtymyksestä. Hollya ei kuitenkaan kiinnostanut tietää kummasta oli kyse. Häntä harmitti, sillä vaikka hän ei ollut ikinä tullut toimeen tuon villasukissa kesät talvet kulkevan naisen kanssa, ei hän olisi halunnut olla ilkeä kenellekään. Ei edes rouva Villaselle, jonka oikeaa nimeä hän ei ollut ikinä vaivautunut painamaan muistiinsa.

“Mä olen kuule huolissani susta”, rouva Villanen sanoi ja tutki Hollya entistäkin tarkemmin, silmät ylös ja alas liikkuen. “Näytät tosi huonovointiselta nykyään.”

Holly huokaisi ja muljautti silmiään. “Kiitti vaan kehuista, rouva Villanen, mutta ihan vaan tiedoksi, että mun ulkonäkö ei kuulu sulle. Eikä oikeastaan mikään muukaan asia mun elämässä.”

“Kuinka monta kertaa mun pitää sanoo, että mun nimi ei oo rouva Vil…”

“Anna mun nyt oikeesti vaan olla!” Holly ärähti, ja lähti sitten vihaisena tömistelemään kohti portaikkoa, jättäen naapurinsa ovensuuhun huolestunut ilme kasvoillaan.

Holly tiesi ettei hänen pitäisi purkaa kiukkuaan ulkopuolisiin, mutta hän oli ollut omillaan niin kauan, että hyvät käytöstavat tuppautuivat välillä unohtumaan. Niin se vain meni. Varsinkin tässä osassa kaupunkia, missä kaikkien elämät olivat jätetty täysin heitteille. Täällä ketään ei kiinnostanut mikään muu, kuin oma selviytyminen.