Sara tuijottaa peilistä heijastuvia kasvojaan, jotka näyttävät samalta kuin aina ennenkin. Hän on aina ollut niitä ihmisiä, jotka ovat helposti tunnistettavissa jopa viisitoista vuotta vanhoista vauvakuvista. Hänen mielestään on kummallista, miten jotkut piirteet voivat pysyä niin samankaltaisina riippumatta iästä tai edes siitä, että Sara on aina tehnyt kaikkensa näyttääkseen joltain muulta kuin tuolta samalta, heiveröiseltä lapselta, jonka elämä ei mennyt yhtään kuten hän suunnitteli.
Sara on vasta eilen värjännyt hiuksensa sinisiksi, eikä hän ole varma mitä mieltä olisi lopputuloksesta. Tavallaan kyseessä oli vain hetken mielijohde, vaikka toisaalta hän olikin nuorempana haaveillut turkoosista tukasta. Pinkki, vihreä ja keltainen oli jo kokeiltu, eikä hän ollut jaksanut ylläpitää niin kirkkaita värejä kuin muutaman kuukauden. Ja vaikka Sara tiedostaa sen, että sininen on aivan yhtä hankala väri, ei hän anna sen estää kokeilunhaluaan.
Yhtäkkiä vessan ovi aukeaa, ja sisään astelee kaksi Saran rinnakkaisluokalla olevaa tyttöä: Olivia ja Maria. He naureskelevat jollekin, eivätkä ole huomaavinaan Saraa, mikä sopii hänelle erittäin hyvin. Hän on aina ollut mieluummin seinäruusu kuin pilkan kohde.
Sara on juuri tiukentamassa keskellä päätä olevia saparoitaan, joihin on kiinnitetty pienet, värikkäät rusetit, kun Maria katoaa vessaan ja jättää ystävänsä lavuaarien luokse meikkaamaan.
”Kiva tukka”, Olivia sanoo samalla kun lisää tahmeaa kiiltoa ohuisiin huuliinsa.
Sara tuijottaa tyttöä häkeltyneenä peilin kautta. ”Ai, kiitti…”
Vaikka hän tietääkin tytön nimen, on hän kuitenkin melko varma, etteivät he kaksi ole ikinä ennen vaihtaneet sanaakaan keskenään. Puhumattakaan siitä, että hän olisi ikinä kuullut kenenkään kehuvan ulkonäköään.
”Tuo on varmaan sikavaikea väri ylläpitää”, Olivia jatkaa huuliaan mutristaen. ”Vaikka toisaalta sä taidat kyllä muutenkin tykätä eri tyyleillä leikkimisestä. Eli ei kai sillä sinänsä ole sitten niin väliä…”
Sara ei ole varma mitä tuohon kuuluisi vastata, joten hän tyytyy vain nyökkäämään.
”Eikö sun nimi olekin Sara?” Olivia kysyy.
Sara nyökkää jälleen.
”Niin mä vähän muistelinkin.”
Sara on juuri aikeissa kysyä mistä ihmeestä Olivia tietää hänen nimensä, kun Maria ryntää äkkiä ulos vessakopistaan ja astelee suoraan Saran luo silmät vihaisesti leiskuen. ”Mitä hittoa sä oikein yrität? Kai sä ämmä tajuat, ettei Olivia ole mikään lepakko?”
Sara tuijottaa Marian vihaisia kasvoja täysin ilmeettömänä, vaikka todellisuudessa hänen sisällään alkaa jo kiehua. Häntä turhauttaa se, miten moni luulee häntä lesboksi vain siksi, ettei hän liimaa silmiinsä irtoripsiä tai käytä push-up rintaliivejä kuten kaikki muut ysiluokkalaiset.
”Lopeta jo, Maria!” Olivia huutaa ja tarttuu ystävänsä käsivarteen. ”Ei Sara tehnyt yhtään mitään! Mä itse aloin jutella sille.”
Maria vilkaisee ystäväänsä epäuskoisena, mutta antaa lopulta periksi ja suostuu lähtemään hänen mukaansa, kun Olivia ohjaa heidät yhdellä sulavalla liikkeellä ulos vessasta ilman että he edes pesevät käsiään.
Ovi on juuri sulkeutumassa heidän takanaan, kun Olivian kasvot kurkkaavat vielä takaisin sisälle. Sara katselee hämmentyneenä, miten tuo tahmea suu muodostaa yhden nopean sanan, ennen kuin se jälleen katoaa takaisin vessan ulkopuolelle, missä Saran ja Olivian kaltaiset ihmiset eivät puhu toisilleen.
Sori.
Olen kirjailijan urasta haaveileva tamperelainen nainen, joka on pienestä pitäen rakastanut sekä lukemista että kirjoittamista. Pidän erityisesti chick-litistä, dekkareista, YA-kirjallisuudesta sekä feature-journalismista.
SUODATA
